Tämän blogin tarina alkaa oikeastaan jo edellisestä blogistani nimeltä Kaktu ja Futura. Reilu vuosi sitten jouduin viemään rakkaan hevoseni lopetettavaksi nivelrikon takia ja siinä samalla loppui myös seitsemän vuotta pystyssä olleen blogini kirjoittaminen. Nyt kirjoittaminen alkaa uudelleen tässä blogissa ja aiheena on oma talli!

Futuran kuoleman jälkeen olin aivan vakuuttunut, että ryhdyn tekemään sellaisia asioita, joita en hevosenomistajana pystynyt tekemään. Haaveilin matkailusta ja huolettomasta elämästä ilman velvollisuuksia ja sitoumuksia. Hyvin nopeasti huomasin, että oli vaikeaa sopeutua elämään ilman omaa hevosta. Olin tottunut miettimään hevoseni hyvinvointia viimeiset kymmenen vuotta ja kun yht’äkkiä pitikin miettiä omaa hyvinvointiani, olin aivan hukassa.

©Aleksi Vänttinen

Lisäksi kaikki yhteisöt olivat kadonneet elämästäni. Edellisenä syksynä olin jäänyt ilman työpaikkaa ja hakeutunut yrittäjäksi ja keikkatöihin. Futuran kuoleman myötä katosi talliyhteisö ja samalla myös blogiyhteisö. Olin aivan tyhjän päällä ja uudenlaisessa tilanteessa. Vaikutti siltä, että edessä olisi elämäni siihen saakka vaikein vuosi, mutta tosiasiassa vuodesta tuli loppujen lopuksi ehkä elämäni paras – tai ainakin uskomattomin!

Yritin korvata Futuran jättämää tyhjiötä tekemällä mahdollisimman paljon kaikenlaista. Vannoin kirjoittavani kirjan, mutta siitä ei tullut mitään, koska kaipasin vuorovaikutusta lukijoiden kanssa. Aloin tosissani hakea vakituista työpaikkaa, sillä tiesin etten jaksaisi kauaa ilman työyhteisöä, kun kaikki muukin oli mennyt elämässä uusiksi ja sosiaaliset kontaktit sen myötä vähentyneet rajusti. Parin kuukauden tiukan rutistuksen jälkeen sain palveluvastaavan paikan IT-alan firmasta ja se osoittautuikin suureksi käännekohdaksi elämässäni.

Rakastuin nimittäin uuteen työkaveriini aivan silmittömästi. Tämä johti muutamien käänteiden jälkeen siihen, että muutin viime syksynä hänen luokseen keskelle metsää, vanhaan leirikeskukseen. Nyt olen ajellut 2,5 tunnin matkaa Helsinkiin töihin kaksi kertaa viikossa ja muuten olen tehnyt etätöitä täällä metsässä. Järjestely on osoittautunut oikein hyväksi. En ole päässyt mökkihöperöitymään täysin, eikä myöskään kaksi pidempää ajomatkaa viikossa ole tuntunut raskaalta urakalta.

Meillä on täällä 6,5 hehtaaria maata ja yhteensä kahdeksan rakennusta. Päärakennus on entinen pappila. Tällä hetkellä asumme pienessä hirsimökissä, jossa ei ole juoksevaa vettä ja lämmityskin tapahtuu takan voimin. Päärakennuksesta saa vettä ja onpa meillä suurtalouskeittiön tiskauslinjastokin. Muita rakennuksia mökin ja pappilan lisäksi ovat mm. aitta, leirikeskusrakennus, riihi, rantasauna sekä puuvarasto.

Leirikeskusrakennus, josta tehdään pihatto.
Leirikeskusrakennuksessa on iso sali, josta tulee makuuhalli.

Päärakennus on tarkoitus saada remontoitua asuttavaan kuntoon ensi syksyksi ja leirikeskusrakennuksen käyttötarkoitus vaihtuu kesään mennessä pihatoksi, mikä sekin vaatii remonttia. Remonttibudjettimme on pieni ja toimii pitkälti tee-se-itse-periaatteella. Kuten arvatakin saattaa, arkeni koostuu tällä hetkellä pitkälti remonttihommista, metsätöistä ja polttopuiden tekemisestä sekä saunomisesta. Suureksi ilokseni siihen astuu pian ihan kokopäiväisesti myös pari kavioeläintä!

Näillä näkymin meille on tulossa toukokuussa kaksi hevosta ylläpitoon. Toinen löytyi ystäväni kautta ja toinen sattumalta naapurista. Tuon naapurissamme asuvan 8-vuotiaan suomenhevostamma Sapriinan kanssa olenkin nyt kuukauden ajan käynyt touhuilemassa lähes päivittäin. Se on kiltti, touhukas ja selväjärkinen tamma, joka on ollut viimeiset kaksi vuotta lähinnä pihankoristeena.

©Milla Siltala

Sapriinasta olisi tarkoitus kouluttaa perhehevonen, jolla myös mieheni ja hänen lapsensa voivat ratsastaa. Alku näyttää ainakin lupaavalta ja Sapriina on kantanut turvallisesti kaikenlaisia ratsastajia. Se on nopea oppimaan, mutta etenemme hitaasti, koska ylipainoa on kertynyt melkoisesti ja kuntoa täytyy hiljalleen kasvattaa ennen rankempia treenejä.

Toinen meille tuleva hevonen on 6-vuotias suomenhevosen ja tinkerin risteytys nimeltä Fiona. Se on ystäväni poni – juuri ja juuri ponikokoinen tai vaihtoehtoisesti melkein hevonen. Fiona on enemmän yhden ihmisen hevonen ja sen kanssa onkin varmasti edessä paljon töitä ennen kuin se sopeutuu uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin. Fiona asuu meiltä kolmen tunnin ajomatkan päässä ja tarkoitus on käydä katsomassa sitä ainakin pari kertaa nyt kevään aikana.

©Aleksi Vänttinen

Fionasta olemme jo tehneet ylläpitosopimuksen, mutta Sapriinan kanssa tilanne on sopimuksen osalta vielä auki. Kovasti kuitenkin haluamme sen meille ja olen Sapriinaan jo hyvin ihastunut. Ensimmäistä kertaa Futuran kuoleman jälkeen alkaa tuntua siltä, että uusille hevosystäville on sydämessäni aidosti tilaa.

Molempien hevosten kanssa olisi tarkoitus harrastella monipuolisesti ja rennosti. Meillä ei ole kenttää, eikä sellaista ainakaan toistaiseksi rakennetakaan, mutta leirikeskusajoilta täällä on vanha jalkapallokenttä, joka on suuri ja tasainen nurmialue, eli juuri sopiva ratsastusta varten.

Pihattoon tulee noin 65 neliön makuuhalli sekä 2,5 hehtaarin metsätarha. Maastoja meiltä päin löytyy monenlaisia – niin hiekkateitä, kuin metsäpolkujakin. Rantaankin pääsee varmasti kahlaamaan, mutta uittamista varten se on todennäköisesti liian matala ja pidemmältä liian upottava. Muita uittopaikkoja pitäisi kuitenkin lähistöltä löytyä.

Rantasauna jäältä kuvattuna.

En koskaan villeimmissä unelmissanikaan voinut kuvitella, että olisin joskus sellaisessa tilanteessa, että pystyisin hankkimaan hevosia omaan pihaan. En ole edes uskaltanut ajatella sellaista koskaan ennen. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, toukokuussa meillä on täällä kaksi ihanaa hevosta. Haaveena olisi hankkia myös vuohia.

Näin alkuun tämä blogi tulee keskittymään pitkälti pihaton rakentamisen ympärille. Projektia ja myöhemmin tallielämää voit seurata myös Instagramissa.

Tervetuloa mukaan kyytiin heti projektin alkuvaiheessa. Toivottavasti viihdyt blogissani!