Hymyilevä hevonen

Päivät kuluvat niin vinhaa vauhtia, ettei tässä meinaa itsekään pysyä perässä! Näköjään blogi raahustaa nyt eteenpäin melko verkkaisella postaustahdilla, mutta koettakaa kestää. Onhan minulla aina ollut aktiivinen elämäntapa ja kiireinen arki, mutta tällä hetkellä tekemistä on enemmän kuin koskaan ennen. Lauantaina meni pari tuntia tallilla ja seitsemän tuntia moottorisahan kanssa metsässä riehuessa. Loput ajasta kului siivotessa, mökkiä lämmittäessä ja kaikessa muussa toiminnassa. Ei siinä paljoa aikaa enää ehdi uhrata blogin kirjoittamiselle viikonloppuisin. Arkisin ehtii joskus illalla hetkeksi vähän pysähtyä, mutta usein en malta, koska istun työkseni päivät koneella.

Pihaton lattianjyskytysprojekti jatkuu huomenna entistäkin tehokkaampana – tajusimme nimittäin vuokrata muovimaton poistamiseen tarkoitetun koneen, joka hoitaa homman kotiin noin sata kertaa nopeammin, kuin me onnettomat jyskyttäjät käsipelillä. Satasen siitä joutuu maksamaan vuorokausivuokraa, mutta säästämme ajallisesti pitkän pennin. Viikon päästä tiistaina tapahtuu kuun alussa kaatamiemme puiden sahausoperaatio ja sen jälkeen ollaankin vähitellen siinä tilanteessa, että pääsemme oikeasti rakentamaan pihattoon uutta, eikä ainoastaan purkamaan vanhaa!

Sunnuntaina Mikon kummitäti Anu kävi meillä kylässä ja halusi tulla mukaan tallille kuvaamaan Sapriinaa. Olipa ihana saada pitkästä aikaa ratsastuskuvia! Sapriina on edistynyt nyt tosi hienosti viimeisen parin viikon aikana. Kun saatiin hokit alle, meno on ollut huomattavasti varmempaa ja olemme päässeen harjoittelemaan myös laukkaa. Sapriinasta on ajoittain löytynyt vähän enemmänkin vauhtia, mikä on oikein hyvä juttu.

Olemme viime aikoina pohtineet, millaisella sopimuksella Sapriina tulisi meille. Mitään tarkempia sopimusasioita en tietenkään täällä blogissa kerro, mutta tällä hetkellä näyttäisi vahvasti siltä, että Sapriina tulee meille sillä ajatuksella, että se on kokonaan käytössämme ja pidämme sitä kuin omaa. Ja tarkoitus on, että Sapriina tulee jäädäkseen. Aiomme siis ostaa sen viimeistään parin vuoden päästä kokonaan meille omaksi. Niin minä, Mikko kuin Mikon lapsetkin olemme kaikki jo tosi ihastuneita Sapriinaan, joten päätöstä ei meidän puoleltamme tarvinnut paljon miettiä. Sapriinan kasvattajat haluavat, että Sapriina pääsee hyvään kotiin ja perheenjäseneksi, mikä meillä varmasti tulee toteutumaan.

Mikko halusi nimenomaan suomenhevosen ja siksi päädyimme siihen, että ainakin toinen meille tulevista hevosista on varmasti suomenhevonen. Olen itse jopa vähän yllättynyt siitä, miten olen näin kovasti tykästynyt suomenhevoseen. Ei minulla toki ole koskaan mitään suomenhevosia vastaankaan ollut, mutta jotenkin aina kuvittelin, että seuraava oma hevoseni olisi jokin kevyt ja säpäkkä tapaus – pieni hevonen tai iso poni. Ei missään tapauksessa iso, karvainen mammutti, kuten Sapriina on. Mutta Sapriinan samettisen lempeä katse, pirteät korvat, söpö kuonopilkku ja älykäs, persoonallinen ja puuhakas luonne ovat todella tehneet minuun vaikutuksen.

Viikko sitten opetin Sapriinan hymyilemään. Se oppi tempun taas muutamassa minuutissa. Nyt se tarjoaa hymyä melkein koko ajan. Vähän meinaa välillä pokka pettää, kun toinen irvistelee vieressä. On hauska touhuta noin aktiivisen ja helposti motivoitavan hevosen kanssa. Tuntuu, että Sapriinalle voi opettaa mitä tahansa positiivisella vahvisteella. Se on aina väistänyt vähän huonosti ihmistä pyydettäessä, mutta kun aloin palkkaamaan pyydettäessä suoritetuista väistöliikkeistä esimerkiksi harjatessa, väistäminen alkoikin onnistua helposti jo samana päivänä.

Myös selkäännousuongelmat taitavat olla nyt historiaa. Pääsen jo tuolilta nousemaan Sapriinan selkään mistä tahansa. Selkään pääsemiseen riittää hyvin kaksi tai kolme herkkua, kun aikaisemmin tarvittiin ainakin puoli litraa kauraa tai suuri määrä muita herkkuja, eikä Sapriina seissyt paikallaan, ellei herkkuvati ollut turvan edessä. Selkään piti myös aina nousta samassa paikassa kentällä, mutta nyt olen päässyt nousemaan onnistuneesti selkään myös tallin edessä ja pellon reunassa.

Jätin naksuttimen pois käytöstä ja aloin käyttää kielellä tehtävää naksautusta äänimerkkinä koulutuksessa. Alussa meinasi näin puheliaana pölvästinä mennä välillä kieli solmuun ja tulla suusta sammakoita, vaikka piti tulla naksautus. Aika nopeasti kuitenkin totuin tekemään naksun sen sijasta, että olisin ollut hetki hihkumassa esimerkiksi ”hyväjeesuperhieno”. Nyt suusta tulee ensimmäisenä luontevasti naksautus ja sitten vasta muut höpinät. Olen myös pystynyt paremmin palkkaamaan Sapriinaa selästä käsin, mikä on varmasti edesauttanut kaiken uuden opettelua. Nyt Sapriina onkin oppinut kahden viikon aikana sekä peruutuksen, että laukannoston.

Mikko on käynyt mukana tallilla vähän harvemmin ja hänellä on takana ehkä karkeasti arvioituna 7 ratsastuskertaa elämässään. Hienosti hän pärjäsi Sapriinan kanssa viimeksi jo kentän ulkopuolellakin. Sapriinalla on niin tasaiset askellajit, että sillä on helppo opetella ratsastamaan. Pitäisi vielä saada kunnon satula, nimittäin karvasatula ei ole aloittelijan kannalta se kaikkein helpoin vaihtoehto. Meillä olisi haaveena kouluttaa Sapriinasta ratsastusjousiammuntaan soveltuva monitoimiratsu. Mikko harrastaa jousiammuntaa ja saisimme siten harrastuksemme kivasti yhdistettyä!

Sapriinalla on vähän erikoinen kärsä ja kehno huulten motoriikka. Sille tuntuu olevan kovin hankalaa saada otettua pieniä herkkuja kädestä ilman, että se joko A) syö koko käden tai B) kärsäilee niin holtittomasti ylähuulellaan, että heittää herkun jonnekin metrien päähän. Isommat herkut se saa hyvin otettua, mutta koulutuksen kannalta sellaisia on hankala käyttää. Yksi tuttu vinkkasi, että likit-tyyppistä nuolukiveä voisi käyttää palkkana, mutta ei se rassukka osannut nuolla sitä kiveä – kärsäili vain säälittävän näköisesti ylähuulellaan ja ihmetteli. Ratsastaessa Sapriina tuntuu kulkevan joko tyytyväisenä ylähuuli pitkällä tai irvikissamainen hymy loistaen.

Uskon, että joissain kuvissa näkyvä suun aukominen on opittu tapa, sillä kuolaimiahan en Sapriinalla käytä. Kuolainten kanssa se aukoi suutaan vielä enemmän. Nyt suun aukomista tapahtuu erityisesti silloin, kun tehdään jotain uutta ja vähän vaikeaa asiaa, kuten nyt vaikka laukkaa tai peruutusharjoituksia. Käynnissä ja ravissa suu pysyy pääosin kiinni. Suun aukominen on ilmeisesti Sapriinan tapa kertoa, että mennään vähän mukavuusalueen ulkopuolella. Ei siis varsinaista hymyilyä, vaikka siltä näyttääkin. Mutta on tuo hevonen vaan aikamoinen persoona!

Sapriina on kyllä jo täysin hurmannut kaikki tuolla hymyllään ja suloisuudellaan, joten jos joku on ihmetellyt miten minä päädyin säpäkän lämminverisen jälkeen tällaiseen möhköfanttiin, niin ei ehkä ihmettele enää. On se vaan yksinkertaisesti niin ihana.