Aloitan nyt hehkutuksella, vaikka se meneekin hiukan aiheen vierestä. Joskus käy niin, että kaikki loksahtaa paikoilleen kuin taikaiskusta. Vuosi sitten aloitin työt nykyisessä työpaikassani ja tapasin ensimmäistä kertaa tulevan aviomieheni Mikon. Huhtikuussa 2018 en tosin osannut vielä arvata, että kesällä alkaisimme seurustella, elokuussa muuttaisin hänen luokseen vanhaan leirikeskukseen keskelle metsää remontoimaan yhteistä kotia, marraskuussa menisimme kihloihin, seuraavan vuoden maalis-huhtikuussa hankkisimme kaksi yhteistä hevosta, rakentaisimme samaan syssyyn kotipihaamme pihaton ja suunnittelisimme kaiken muun tohinan lomassa häitä elokuulle 2019.

En olisi ikimaailmassa uskonut löytäväni itselleni tällaista miestä. Mikko on kaikin puolin samalla aaltopituudella kanssani, innostuu yhtä helposti kuin minä, osaa ja haluaa keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä ja kohtelee minua paremmin kuin kukaan ikinä ennen. Kaiken muun hyvän lisäksi tuo ihmeellinen mies vieläpä halusi hankkia kanssani hevosia ja opetella ihan kunnolla ratsastamaan!

”Hevosmieskoulutus” on lähtenyt hyvin käyntiin ja Mikko pärjää jo täysin luontevasti Sapriinan kanssa tavanomaisissa hoitotilanteissa sekä ratsastaessa hienosti käynnissä ja ravissa, vaikka ratsastuskertoja on takana vasta vähän toista kymmentä ja tallilla käyntejä muutama enemmän. Ei varmaan tarvitsisi edes kertoa, että olen aivan äärimmäisen ylpeä!

Viikonloppuna kävimme yhdessä tallilla ja treenasimme Sapriinan kanssa ensimmäistä kertaa lastausta. Sapriinaa ei oltu koskaan aikaisemmin lastattu tai kuljetettu, joten halusimme harjoitella hyvissä ajoin ennen kuin hevoset muuttavat meille. Näillä näkymin hevosten alustava muuttopäivä on 23.5. Kolmen kilometrin matkan puolesta Sapriinan voisi ratsastaa tai taluttaa meille, mutta matkan varrella on sen verran iso tie, etten halua lähteä kokeilemaan sinne onneani hevosen kanssa, jolla on maastoiltu vasta aivan tallin lähiympäristössä.

Ensimmäinen lastaustreeni meni yllättävän hyvin. Annoin ensin Sapriinan katsella ja ihmetellä koppia kaikessa rauhassa ja palkitsin jokaisesta pienestä edistysaskeleesta naksauksella ja namilla. Kun Sapriina pääsi lastaussillalle asti, otin kauraämpärinkin käyttöön ja houkuttelin Sapriinaa tulemaan vieläkin edemmäs, jolloin se olikin yht’äkkiä kopissa aika sutjakkaasti. Kokonaisuudessaan lastaukseen kului aikaa ehkä 15 minuuttia.

Sapriina on sen verran iso hevonen, että se mahtui koppiin juuri ja juuri. Harmillisesti kopin väliseinä ei ollut kovin helposti siirrettävissä, joten emme saaneet tehtyä Sapriinalle isompaa tilaa. Ahtaasta tilasta huolimatta lastaus sujui hienosti ja vaikka Sapriinaa vähän jännittikin, jännitys pysyi sellaisissa rajoissa, että se malttoi koko ajan kuunnella ihmistä.

Kun Sapriina oli seisoskellut hetken trailerissa rauhassa, Mikko laittoi takapuomin kiinni, suljimme luukut ja ajoimme kentällä pienen lenkin. Sapriina vähän möykkäsi autossa luukkujen ollessa kiinni, mutta ajaessa se pysyi hiljaa. Ulos peruuttaminen ei sujunut ihan suoraan, mutta vaikka Sapriina astuikin alas lastaussillalta vinosti ja keskeltä, se malttoi peruuttaa hyvin rauhallisesti ja pysähtyäkin välissä.

Ratsastuskin on sujunut nyt tosi kivasti ja edistystä on tullut. Sapriina liikkuu entistä paremmin omalla moottorilla, nostaa laukat jo kentälläkin ja tuntuu käyttävän hyvin takaosaansa liikkuessaan. Ajoittain se myös rentoutuu ja pyöristyy kivasti. Olemme nyt irtohypytyksen jälkeen menneet muutaman kerran puomeja ja kavaletteja selästäkin ja Sapriina innostuu niistä kovasti.

Se riehaantui jopa pukittelemaan viikonloppuna ja jotta kaikki ei olisi mennyt ihan putkeen, onnistui Sapriina sitten heittämään aikamoisella rytinällä itsensä ja minut mukaanlukien kumoon. Sapriinalla nimittäin petti toinen etujalka alta pukittaessaan, jonka seurauksena se kaatui ja teimme synkronoidun kierähdyksen samaan suuntaan.

Itse jouduin kiepin loppuvaiheessa vähän ikävästi Sapriinan jalkoihin. Jossain vaiheessa tunsin olevani sen etujalkojen välissä ja lopuksi toinen kavio osui minua oikeaan lapaluuhun, kuten viimeisestä kuvastakin näkee.

Sapriinalla oli vielä hokit jalassa. En ole uskaltanut vielä ottaa niitä pois, koska viime viikolla meillä päin satoi reilusti lunta, eivätkä kaikki paikat ole vieläkään sulana, vaikka kenttä näyttääkin kuvissa jo varsin keväiseltä. Hokki repi untuvaliivini auki ja sain muutamia mustelmia tuossa rytäkässä, mutta on sitä joskus pahemminkin sattunut, eli en mitenkään erityisemmin säikähtänyt tilannetta.

Mikko kuvasi kylmähermoisesti hienon kuvasarjan. Kuulemma hän ehti miettiä siinä hetkessä: ”Voinko auttaa jotenkin? En voi, eli jatkan kuvaamista!” Sapriinakin taisi saada vain henkisiä kolhuja. Se ei enää yrittänyt kertaakaan pukittaa tuon kohelluksensa jälkeen. Jalat olivat onnettomuudesta seuraavanakin päivänä täysin normaalin näköiset ja tuntuiset. Satulastakaan ei ainakaan väännellessä ja puristellessa löytynyt mitään runkovaurioon viittaavaa. Onneksi tuon satulan arvo ei muutenkaan päätä huimaa, eli ei olisi iso menetys, vaikka sen joutuisikin uusimaan.

Tasapaino on selvästi Sapriinan heikko kohta, joten jatkamme harjoittelua puomeilla ja kavaleteilla. Kunhan Sapriina muuttaa meille kotiin, on myös entistä helpompi käydä metsäpoluilla tai vaikka ihan umpimetsässäkin tasapainoa treenaamassa. Sapriina on ollut jo pitkään niin vähäisellä liikunnalla ja liikkunut samanlaisilla, melko tasaisilla pohjilla koko ikänsä, joten ei ihmekään että tasapainossa on kehitettävää.

Aika moni on kommentoinut minulle tapauksen jälkeen, että kannattaisi hankkia turvaliivi, mutta en ole nyt heti hötkyämässä turvaliiviostoksille. 23 vuotta olen ehtinyt tässä aktiivisesti ratsastamaan ja tämä oli valehtelematta ensimmäinen kerta kun keskivartaloon kohdistui osumaa. Yleensä vammoja on tullut suun sisäpuolelle, naamaan, käsiin, jalkoihin tai pyrstöön. Ja tönkössä turvaliivissä on se haittapuoli, ettei pysty liikkumaan yhtä ketterästi kuin ilman turvaliiviä, mikä varmasti hankaloittaa myös rentona pysymistä tai mahdollisimman hyvään asentoon kiepahtamista putoamisen sattuessa.

Onhan nykyään olemassa hyvin kevyitä ja huomaamattomiakin turvaliivejä, mutta niiden hinta onkin sitten sen mukainen! Siispä jatkan eteenpäin entiseen malliin iloisena ja kiitollisena siitä, ettei mitään vakavampaa sattunut. Onhan se hyvä tiedostaa riskit ja erityisesti se, että niitä on ihan joka tilanteessa, kun ollaan isojen eläinten kanssa tekemisissä. Turha silti alkaa pelkäämään.

Ilman kypärää olisin tosin varmaan jo muutamiakin kertoja saanut aivovamman tai kuollut. Aivovamman voi itse asiassa saada, vaikkei pää edes kolahtaisi mihinkään, jos niska retkahtaa pahasti. Niin se vain on, että millään suojavarusteella ei ihan kaikelta pysty suojautumaan. Turvajalustimet ovat kyllä seuravana hankintalistalla ja kypärä pysyy edelleen tiiviisti päässä.

Olen sitä mieltä, että kaikki tilanteet hevosten kanssa ovat yhtä lailla potentiaalisesti vaarallisia kuin ratsastuskin. Kuten vaikka lastaus tai muut maasta käsin tehtävät toimenpiteet, joissa hevonen voi vaikkapa säikähtää ja jyrätä yli. Saisi olla kokovartalohaarniska koko ajan hevosten kanssa touhutessa ja muuallakin (ainakin minulla), ettei mitään sattuisi. Mutta ei meitä voi pumpuliinkaan kääriä – ei ihmisiä eikä hevosia. Paras keino ehkäistä vaaratilanteita on tehdä pohjatyö hyvin: kouluttaa hevonen siten, että se pysyy käsitellessä ja ratsastaessa mahdollisimman rentona ja rauhallisena. Ja silti on vielä pari muuttujaa.