Olemme nyt viikon verran totutelleet uuteen arkeemme hevostilallisina ja vastaavasti Sapriina ja Repe ovat totutelleet uuteen elämäänsä meidän hevosinamme, uuteen kotipaikkaansa ja uusiin käytäntöihin. Aikamoinen sopeutuminen itse kullakin!

Viikko on ollut melko raskas meille ihmisillekin, nimittäin hevosten kotiutumisen lisäksi oli muutakin hommaa. Päärakennuksen tulisija ja savupiiput muurattiin loppuun. Tämä vaati meiltä paljon panostusta ja esivalmisteluja, sillä kyseessä ei ollut mikään avaimet käteen -paketti, vaan kuskasimme itse tiiliä katolle ja laitoimme paikat sellaiseen kuntoon, että muurarin oli hyvä tehdä työnsä.

Muutama ilta menikin rattoisasti henkilönostimella ajellessa, katolla nikkaroidessa ja tiiliä kantaessa. Hevoset eivät sanoneet touhusta mitään, vaan katselivat tyytyväisinä uurastustamme tarhasta käsin. Muutenkin Sapriina ja Repe ovat kotiutuneet oikein hienosti ja suhtautuneet kaikkeen yllättävän rauhallisesti, vaikka pihassamme on käynyt monenlaisia härveleitä.

Muutamat ensimmäiset päivät otimme rauhallisesti ja teimme hevosten kanssa vain talutuslenkkejä. Ensimmäinen ratsastus kotona meni oikein hyvin ja Repe oli mukana vapaana. Kävimme metsässä kävelyllä ja otimme pienet laukka‐ ja ravipätkät tielläkin. Toisella ratsastuskerralla Sapriina keksi jostain syystä, että voi jyrätä mihin tahansa pusikkoon, kivikkoon tai vaikka hypätä ojan yli kuskin pyynnöistä piittaamatta. Se alkoi vain tieltä punkea metsään ihan satunnaisissa paikoissa. Mitään logiikkaa tuolle käytökselle en ole keksinyt.

Sapriina ei ole kertaakaan yrittänyt jyrätessään päästä syömään tai kääntyä takaisin kotiin eikä entisenkään kotinsa suuntaan. Repen suuntaan se on kyllä toisinaan pyrkinyt silloin kun Repe on ollut mukana, mutta jyräämistä on tapahtunut yhtä lailla, oli Repe mukana tai ei. Sapriina vain yksinkertaisesti punkee niin vimmaisesti ryteikköön, ettei sitä saa sieltä mitenkään käännettyä pois.

Olen aina ratsastanut herkkiä, kuumia ja kiireisiä hevosia mielelläni, eikä hitaammanpuoleinenkaan ratsu ole ollut mikään kauhistus. Pukittelu ja muut kevätjuhlaliikkeet eivät ole haitanneet. Jyrääminen on kuitenkin hevosella sellainen taipumus, jota en voi sietää. Olen joutunut nyt useamman kerran tulemaan alas selästä kesken ratsastuksen, kun Sapriina on yrittänyt väkisin ryskyttää tiheään ryteikköön tai johonkin muuhun vaaralliseen paikkaan. Tälle vaaralliselle käytökselle on tietysti tehtävä loppu mahdollisimman pian.

Viritin ensiapuna suitsiin ”norsujarrun”, eli köydestä punotun kakkosturpahihnan ja toiset ohjat. Muuten olen käyttänyt tavallisia ohjia, mutta tarvittaessa olen turvautunut norsujarruun. Norsujarru kuitenkin harmillisesti muuttui käyttökelvottomaksi tänään, kun Sapriina astui vahingossa toisien ohjien päälle ja ehti nostaa päänsä ylös ennen kuin sain jalan nostettua pois ohjan päältä, jolloin ohja katkesi.

Nyt ei auta muu kuin käydä ostamassa uudet ohjat. Samalla ajattelin myös hankkia Sapriinalle vähän vahvemmat kuolaimettomat, kuten hackamoren. Parempi ottaa vähän vahvempi jarru käyttöön ainakin siksi aikaa, kunnes tuo jyräysmeininki saadaan loppumaan. Tuntuu nimittäin hieman turvattomalta, kun Sapriinan kaltainen panssarivaunu rynnistää ryteikköön niin, että ryskyy! Ja Sapriinahan ei siinä tilanteessa mitään tavanomaisia pyyntöjä kuuntele, vaikka on aina pysähtynyt ratsastajan suullisesta pyynnöstä kuin seinään vaikka kesken laukan.

Kuolaimetkin voisi toki muuten laittaa, mutta itse mieluumin ratsastan kuolaimetta ja Sapriinalle en halua laittaa kuolaimia ainakaan ennen kuin sen hampaat on raspattu. Ajattelinkin heti maanantaina soittaa eläinlääkärille ja varailla raspausaikaa. Se oli tarkoitus hoitaa jo aiemmin keväällä, mutta aika vain kului hurjaa vauhtia ja viime hetket ennen muuttoa kuluivat lastaustreenien parissa. Haluan kuitenkin mahdollisimman pian tarkistaa, voiko jyrääminen ja vastustelu (suun aukominen) johtua kivusta, koska mitään loogista selitystä Sapriinan käytökselle ei ole nyt muuton lisäksi löytynyt.

Repe on taas aivan erilainen käsitellä. Niin hienovarainen, hellä ja nöyrä, kuin pieni hevonen suinkin olla voi. Tänään kokeilimme ensimmäistä kertaa vähän treenata ohjasajoa ja se sujui hienosti. Ötökät häiritsivät keskittymistä, mutta lyhyen harjoituksen aikana Repe oppi jo hienosti liikkeelle lähdön ja pysähdyksen. Taluttajaakaan ei lopuksi tarvittu. Repellä oli ohjasajettu edellisen kerran joskus viime syksynä, joten hyvin sillä tuntui olevan asiat muistissa.

Nyt olemme pystyneet jo liikuttamaan hevosia erikseen, eli siten että toinen on odottanut tarhassa. Aluksi emme uskaltaneet jättää kumpaakaan yksin tarhaan, mutta teimme aina pieniä harjoituksia, joissa toinen hevonen vietiin hetkeksi kauemmas, pois näköpiiristä ja hetken kuluttua tuotiin takaisin. Välillä teimme jälleennäkemisen hetkellä vain ohituksen ja jatkoimme kummankin hevosen kanssa tietä eri suuntiin.

Kun nämä harjoitukset alkoivat onnistua rauhallisesti, menimme ensin kentälle molempien hevosten kanssa ja tilanteen ollessa rento laitoimme Repen takaisin tarhaan kentän viereisestä portista. Sitten jatkoin Sapriinalla ratsastusta kentällä ja kävin lopuksi vielä tielläkin, poissa Repen näköpiiristä. Muutaman kerran hevosten piti hirnua puolin ja toisin, mutta yllättävän hyvin erossa olo sujui.

Tänään teimme ensimmäistä kertaa siten, että lähdin Sapriinan kanssa pienelle maastolenkille lähiympäristöön ja Repe jäi suoraan tarhaan odottamaan. Ensimmäiset puoli tuntia Sapriina toimi kuin ajatus, eikä yrittänyt kertaakaan jyrätä puskaan. Sitten yht’äkkiä kesken rennon ratsastuksen Rouva Panssarivaunu päättikin viedä minut syvälle puskaan ja vielä kahteen kertaan.

Tilanteessa ei ollut mitään erikoista; kävelimme vain normaalisti tietä pitkin, enkä ollut mitenkään ajatuksissani tai pyytänyt Sapriinalta mitään erityistä. Jouduin tulemaan molemmilla puskajyräyskerroilla alas, koska en olisi yksinkertaisesti mahtunut vammoitta siihen ryteikköön, mihin Sapriina oli minua viemässä. Pääsin onneksi nopeasti kiipeämään takaisin kyytiin kentällä olevalta penkiltä.

En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon ärsytti – etenkin kun ratsastuksen alkupuolisko meni niin hienosti ja ehdin jo Mikollekin kehua, kuinka Sapriina ei kertaakaan yrittänyt minkäänlaista jyräämistä. Ei olisi pitänyt vielä hehkuttaa, kun kahden minuutin kuluessa kehuista olimme jo ryteikössä vasten tahtoani. Pukittelevat, ryöstävät ja muuten riekkuvat hevoset jotenkin kestän paremmin, mutta kun 600-kiloinen otus jyrää umpimetsään, ei paljon naurata. Taluttaessa Sapriina on kuitenkin käyttäytynyt oikein hienosti ja ratsastaessa se on ollut jyräämistä lukuunottamatta oikein mukava, reipas ja lennokas.

Sapriina on vähän Repeä rauhattomampi yksin tarhaan jäädessään. Sille on ollut myös vaikeampaa tottua hoitotilassa seisomiseen, mutta viimeiset pari päivää sekin on onnistunut hienosti. Repe on taas kunnostautunut kolhimalla itseään tarhassa enemmän. Muutamia pintahaavoja on saanut olla ahkerasti puhdistamassa ja hoitamassa. Vähän kurjaa se haavojen hoito Repen mielestä on, mutta yllättävän hyvin se on antanut haavansa hoitaa ja tutkia.

Meille on jatkuvasti tullut mieleen asioita, joita pitäisi sittenkin tehdä pihaton tai tarhan suhteen eri tavalla. Heti ensimmäisenä päivänä tajusimme, että hevoset täytyy pystyä tarvittaessa myös hetkellisesti sulkemaan ulos makuuhallista. Meillä oli siinä kyllä portti, mutta ajatusvirheemme vuoksi portin sulkeminen ulkoa päin olisi mahdollistanut hevosille pääsyn hoitotilaan huoltokäytävää pitkin. Hoitotilan betonilattia on osoittautunut kengässä olevalle hevoselle hieman turhan liukkaaksi, joten ajattelimme laittaa siihen lattialankut.

Ruokakuppeja meni alkupäivinä rikki molempien hevosten käsittelyssä sellaista vauhtia, että päädyimme ruokkimaan arvon herrasväen vatipäätaktiikalla. Köyden ja karbiinihaan avulla rehuvati päähän ja syömään, syömisen jälkeen heti pois. Ainoa keino, miten noiden termiittien käsittelyssä pysyy astiat ehjänä.

Muutenkin hevoset ovat kovasti innostuneet sisustamaan. Ovien mattoja on revitty, nuoltu ja mussutettu. Puuta on jyrsitty. Puun kuoret eivät ihme kyllä ole kelvanneet, mutta paljaat laudat senkin edestä. Nyt hevoset eivät enää pure tervattua puuta, mutta Repe nuolee tervaa onnesta soikeana.

Ovat nuo tolvanat ihan äärimmäisen hauskoja ja on ollut ihana seurata niiden tutustumista ja kotiutumista. Tänään olen kuitenkin ikävöinyt Futuraa kovasti. Minulla on nyt enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa; kaksi suloista hevosta omassa pihassa ja vieläpä mies, joka haluaa jakaa kanssani hevosharrastuksen (ja kaiken muun hyvän lisäksi ottaa vielä hienoja kuviakin tänne blogiin)!

Sapriinan ja Repen kanssa ei kuitenkaan ole vielä kehittynyt tarpeeksi vahvaa luottamussuhdetta, eikä sitä hetkessä rakennetakaan. Tuntuu epäreilulta, että kaikki se hieno yhteys, mitä meillä Futuran kanssa oli suurella työllä rakennettu, on vain voitu pyyhkiä kerralla pois. Nyt noiden kahden kanssa täytyy tehdä vähintään yhtä suuri työ, että päästään joskus samaan tai edes lähelle. Hevosten kouluttaminen on mielestäni palkitsevaa ja kivaa, mutta jyrääminen on ehkä vihoviimeisin ongelma, jonka tahtoisin hevosen kanssa kohdata. Ehkä tästäkin vastoinkäymisestä vielä oppii uutta ja kehittyy paremmaksi hevosten käsittelijäksi – ainakin toivon niin.

Usein takapakki jossain asiassa toisen hevosen kanssa saa ikävöimään Futuraa aivan järjettömästi. Voi kun pystyisi vielä lähtemään Futuran kanssa maastoon, paahtamaan täyttä laukkaa ja samoilemaan pitkin metsiä, laukkaamaan pellolla pelkällä kaulanarulla tai laittamaan ratsastaessa silmät kiinni ja rentoutumaan täysin. Näiden uusien hevosystävien kanssa sellainen ei vielä onnistu, mutta ehkä vielä jonain päivänä siihen pisteeseen päästään.

Kuvat ©Mikko Kauttu