Täällä kirjoittelee pitkästä aikaa maailman onnellisin tuore vaimo. Jossain vaiheessa ajattelin ilmoitella blogin puolella, että päivitystaukoa on luvassa häiden takia, mutta en sitten ehtinyt sitäkään tekemään. Meillä oli nimittäin aika huima remontin loppurutistus ennen häitä ja teimme pari viikkoa 15-17 tunnin päiviä raksalla sekä hääjärjestelyjen parissa. Remonttihommien valmistuttua organisoimme sadan hengen hääjuhlan meille kotiin noin viikon tiiviillä suunnittelupanoksella. En vieläkään ymmärrä miten onnistuimme, mutta hääpäivämme sujui aivan täydellisesti!

Häät olivat lauantaina 24.8. ja sen jälkeen kävimme vajaan viikon häämatkalla Lapin erämaassa. Häävaellukselta palattuamme muutimme asumaan päärakennukseen. Kun remontti, hääsuunnittelu, häät ja muutto tapahtuvat kaikki ihmiselle kuukauden sisään, taitaa olla sanomattakin selvää, ettei blogin kirjoittamiseen jää aikaa.

Hevosetkin saivat häiden aikoihin pari viikkoa pääosin lomailla, mutta nyt olemme taas päässeet niidenkin kanssa kiinni normaaliin arkeen. Sapriinan satula kävi hiljattain ahtaaksi lavoista. Siksi parin viikon lomailu teki sille ihan hyvää ja olemme nyt palailleet ratsastukseen uuden satulan kanssa rennosti ja rauhallisesti.

Stressiä tämä rankempi kuukausi aiheutti yllättävän vähän. Väsymystä taas senkin edestä ja Lapissa tulikin nukuttua aika paljon. Vieläkin on sellainen olo, että viihdyn erinomaisesti kotona hevosia taputtelemassa, kissoja silittämässä, miestä halailemassa ja uutta kotia järjestelemässä, enkä malttaisi poistua sieltä ollenkaan. Minulla ei ole stressiä oikeastaan mistään juuri nyt. Kaikki tämä on saanut minut ajattelemaan sitä, miten ihanaksi ja rennoksi kotitalli ja nykyinen elämäntilanteeni onkaan harrastamisen muuttanut – niin ratsastuksen kuin bloginkin osalta.

Futuran aikaan kirjoitin blogia pakkomielteisemmin ja suorituskeskeisemmin kuin nyt. Aloitin blogin kirjoittamisen aikoinaan siksi, että elin parisuhteessa, jossa toinen osapuoli pelasi tietokonepelejä monta tuntia päivässä. Meillä ei ollut mitään yhteistä. Halusin keksiä itselleni aikaavievän harrastuksen ja sitähän bloggaamisesta ajan myötä tuli. Alussa kirjoitin postauksia joka päivä ja blogistani tuli nopeasti yksi Suomen suosituimmista hevosblogeista.

Samaan aikaan minulla oli valtavat paineet sen suhteen, mitä seuraajat ajattelevat siitä miten Futuraa ratsastan ja koulutan. Ihmisten mielestä oli selvästi provosoivaa, että olin ostanut halvalla entisen ravurin, jonka koulutin itse amatöörinä ratsuksi ja jolla hyppäsin melko korkeita esteitä kotona sekä kilpailin pikkukisoissa. Kerran jopa voitimme seuramestaruuden, vaikka samassa luokassa kilpaili SM-tason ratsastajia. En ole silti ylpeä siitä, miten paljon silloin herkältä hevoseltani vaadin. Monessa asiassa olisi voinut tehdä toisin, mutta toisaalta hienojakin muistoja noista vuosista on jäänyt.

Tekemisiäni syynättiin ja arvosteltiin hevostalli.netissä aivan jatkuvasti. Koska en silloin kokenut saavani yksityiselämässäni riittävästi tukea ja arvostusta, sitä piti yrittää saada muualta. Jonkun tuntemattoman mielipide keskustelufoorumilla aiheutti aina pahan mielen, josta en meinannut päästä irti, koska minulla ei ollut tärkeämpää tekemistä kuin ajatella sitä. Taistelin vuosia anonyymien arvostelijoiden kanssa. Se johti jatkuvaan puolustuskannalla olemiseen ja ratsastuksen osalta suorittamiseen.

Lopulta huomasin, ettei pakolla suorittaminen tehnyt minun ja Futuran suhteelle hyvää, joten opettelin löytämään pehmeämpiä keinoja ja muuttamaan omaa asennettani ikäviin kommentteihin. Viimeiset viisi vuotta tämän suhteen tapahtuikin valtavasti kehitystä. Enää negatiiviset kommentit eivät juurikaan vaikuta minuun, eikä niitä (ehkä juuri siksi) enää oikeastaan edes ilmesty blogiini.

Olen alkanut ratsastaa onnellisesti omassa kuplassani heti kun olen ymmärtänyt, ettei blogin kirjoittaminen mitenkään velvoita minua tavoittelemaan menestystä hevoseni kanssa. Voin olla onnellinen puskaratsastaja ja kirjoittaa silti blogia. Onhan blogini kävijämäärä laskenut huimasti niistä vuosista, jolloin draamaa oli enemmän ja rentoutta vähemmän. Se ei kuitenkaan haittaa minua, sillä olen onnellinen juuri näin.

Nyt kotitallissa Sapriinan ja Repen kanssa touhutessa malttini on kasvanut aivan uusiin mittasuhteisiin. Olen onnellinen jo pelkästään siitä, että saan seurata noita ihania otuksia ja niiden edesottamuksia päivittäin. Päivät kuluvat tilallamme omalla painollaan ja harrastamisen suhteen toimitaan hevosia kuunnellen. En koskaan suunnittele ratsastuksia etukäteen, vaan katson päivittäin millä tuulella hevonen on ja mitä siltä on sopivaa milloinkin pyytää.

Tuntuu, että elän nykyään ihan eri maailmassa kuin kilpailevat ja valmentautuvat ratsastajat. Melkein jo luokittelisin itseni jo ihan kokonaan eri lajin harrastajaksi. Puhunkin yhä useammin harrastuksenani hevosten kanssa touhuamisesta kuin ratsastuksesta.

Toki nautin edelleen kovasti ratsastuksesta, mutta yhtä lailla saan iloa hevosten hoitamisesta, rapsuttelusta, maasta käsin kouluttamisesta sekä siitä, että voin opettaa Mikkoa ja lapsia ratsastamaan Sapriinalla ja käsittelemään hevosia. Ratsastuskin on yhä useammin rentoa metsässä köpöttelyä. Tavoitteena on tietysti kouluttaa hevosia eteenpäin, mutta nimenomaan hevosten ehdoilla. Sapriina nauttii paljon enemmän metsässä rämpimisestä kuin koulukiemuroista – siispä seikkailemme metsässä enemmän ja suoritamme ”kentällä” vähemmän.

Minusta tuntuu, että nykyään monet ihmiset oikein suurella vimmalla etsivät ja hakevat rentoutta, tietoisuutta ja rauhaa sekä poistavat suorituspaineita erilaisten harjoitusten ja valmennusten avulla. Itselläni rauhallisuus, stressittömyys ja rentous on lisääntynyt sen myötä, kuin onnellisuuskin. Kun saa riittävästi tukea, turvaa ja rakkautta läheisimmissä ihmissuhteissaan, pystyy antamaan sitä entistä paremmin myös eläimille ja tietysti muille kanssaihmisille. Iän ja kokemuksen myötä tarve suorittamiseen on vähentynyt.

Sain juuri instagramissa kommentin, jonka julkaisen tässä nimettömänä:

”Oot ihanan raikas somehevostelija, kun et keskity pelkästään uusien varusteiden esittelyyn ja koreisiin city-talleihin tai kisahuumaan, vaan elelette kirjaimellisesti maalla ja painotatte luonnonmukaista horsemanshippiä. Futuran aikana aloin lukemaan sun blogia ja pidin siitä silloin, mutta nyt tuntuu, et susta on alkanut huokumaan esiin syvää rauhaa ja onnellisuutta. Kiitos elämänmakuisesta päivittelystä, jatka ihmeessä sitä.”

Juuri tuolta minusta tuntuu itsestänikin. Tiedän, että olen nyt elämässäni juuri siellä, missä haluankin olla. Siksi voin olla rauhallinen ja luottaa itseeni. Luonteeltani tulen varmasti aina olemaan räiskyvä ja energinen, mutta sisäisesti olen nyt rauhallisempi kuin koskaan. Nimenomaan syvä rauha ja onnellisuus on hyvin lähellä sitä, mitä tunnen juuri nyt.

Jatkan onnellisena tätä rentoa harrastamista omilla ja hevosteni ehdoilla, ilman paineita suorittamisesta ja tuloksista. Vaikka aina välillä tulee niitä hetkiä, kun tajuaa ettei ole muistanut kuunnella hevosta tarpeeksi tarkasti, yritän oppia kuuntelemaan rakkaita, karvaisia kavioeläimiäni koko ajan entistä paremmin sekä oppia opettamaan selkeästi myös muille perheenjäsenilleni, mitä hevoset milloinkin yrittävät meille kertoa.