Minua vähän huvittaa, sillä tekisi mieli aloittaa tämä kirjoitus sanoilla: ”Olen valaistunut!”, mutta siltä juuri nyt tuntuu. Jotenkin on sellainen olo, että olen viimeisen pari viikon aikana oppinut hevosista ja niiden motivoimisesta jotain hyvin ratkaisevaa ja käänteen tekevää. En ole käynyt missään kursseilla, vaan hevoseni ovat opettaneet minulle asioita ihan itse. Tai ehkä olen vain vihdoin itse alkanut kuunnella ja ymmärtää niitä paremmin.

Kaikki lähti oikeastaan halusta motivoida Sapriinaa liikkumaan paremmin omalla moottorillaan. Sitä kautta aloin miettiä, kuinka voisin olla hevosta kohtaan mahdollisimman innostava, kannustava ja motivoiva ilman, että painostaisin liikaa. Pikkuhiljaa motivaatiota ja eteenpäinpyrkimystä alkoi löytyä vähän paremmin, mutta mitään läpimurtoa ei tapahtunut.

Samoihin aikoihin aloittelin Repen kanssa tuntuman ottamista ympyrällä kävellessä ja ravatessa. Aikaisemmin olin keskittynyt Repen juoksuttamiseen ja tehnyt jonkin verran erilaisia talutusharjoituksia, mutta Repe oli niin herkkä päästään, että alkoi kuikuilla kirahvin tavoin (kuulemma emältä peritty tapa) aina kun turvan päälle kohdistui pientäkään painetta. Päätin alkaa totuttaa Repeä pieneen paineeseen, joka tulisi suunnilleen samasta suunnasta kuin ratsastajan ohjasavut. Hankin deltan riimunnarun kiinnittämistä varten, jotta saisin paineen kohdistettua tasaisemmin koko turparemmin alueelle.

Ensimmäisillä kerroilla Repe meni kirahvimoodiin jatkuvasti, mutta muutaman työskentelykerran jälkeen homma alkoi sujumaan. Huomasin, että sain myös Repeä paremmin asettumaan ja taipumaan ympyrällä, kun kävelin sen vieressä. Repe oppi myös ravaamaan rennommin, sillä palkitsin aina kun se hetkeksikään venytti eteen alas tai pyöristi selkäänsä. Pari päivää sitten Repe tarjosi yllättäen tällaisessa koulutustilanteessa passagea. En ollut sitä sille opettanut enkä edes ajatellut opettaa, mutta kun toinen niin upeasti liihotellen ravasi, tietysti palkkasin heti ja kehuin paljon.

No passageraviahan alkoi sitten välittömästi tulla yhä enemmän ja isommin – kuten myös espanjalaista käyntiä! Nauroin alkuun melkein kaksin kerroin, koska ajatus 2-vuotiaasta lämminverisestä tarjoamassa korkean koulun liikkeitä oli niin älytön. Niitä Repe kuitenkin ylpeänä esitteli ja selvästi oli kovin mielissään, kun omistajakin oli tyytyväinen.

Nyt viimeisen vuorokauden aikana olen miettinyt pääni puhki sitä, miten saan pidettyä Repellä liikkumisen ilon ja motivaation kohdillaan, mutta liitoravin ja espanjalaisen käynnin aisoissa siten, että niitä esiteltäisiin vain pyydettäessä. Päätin keksiä sanalliset vihjeet passagelle ja espanjalaiselle käynnille.

Tänään Repe aloitti espanjalaisen käynnin jo heti tallin ovesta ulos astuessamme. Turhautumisen saattoi aistia välittömästi, kun palkkaa ei tullutkaan. Sen sijaan palkkasin sitä tavallisesta, rennosta käynnistä ja välillä pyysin pari askelta espanjalaista käyntiä sanalla ”Hop!”. Repe alkoi vähän tajuta ideaa, mutta pakko myöntää, että pienen hevosen turhautuminen ja hämmennys oli aivan käsin kosketeltavaa.

Ymmärsin tämän jälkeen jotain olennaista hevosen motivaatiosta. Varmasti jokainen elävä ja liikkumaan kykenevä olento huomaa jossain vaiheessa elämäänsä, että oma keho on ihmeellinen ja sillä voi tehdä hienoja asioita. Repekin vaikutti ihan siltä kuin olisi hoksannut, että ”Hei, mulla on jalat! Katsokaa kaikki miten näillä liitelen!” ja kun se sai positiivista palautetta, liitely tuntui varmasti vielä mukavammalta.

Eihän hevosta tarvitse opettaa liikkumaan. Se osaa jo! Yleensä vain ihminen yrittää rajoittaa sitä liikkumista. Esimerkiksi saada pään ja kaulan pysymään tietyssä asennossa tai pyytää hevosta liikkumaan siten, että kyydissä pystyy mukavasti ja helposti istumaan. Monet käyttävät juoksutuksessa ja toki ratsastaessakin apuohjia tai kovia kuolaimia, jotta hevosen pää saadaan nyökkyyn ja selkä ”työskentelemään”. En usko, että mikään eläin voi motivoitua siitä, ettei pääse itse vaikuttamaan liikkumistapaansa.

Haluan, että Repen sisällä kytevä liekki ei koskaan sammu. Toivon, että se kasvaa ja vahvistuu. En halua pilata nuoren, innokkaan ja motivoituneen hevoseni liikkumisen iloa. Yritän tietysti saada näitä isoja liikkeitä sen verran hallintaan, että niitä pystyisi erikseen pyytämään. Mutta varmasti tulen jatkossakin kouluttamaan Repeä eri tavalla kuin olen muita hevosia kouluttanut. Aion opettaa Repelle ensisijaisesti sellaisia liikkeitä ja temppuja, joita se mielellään tarjoaa luonnostaankin.

Tästä eteenpäin yritän antaa hevosen itse kertoa ja näyttää minulle, millainen se pohjimmiltaan onkaan. Jos hevonen haluaa esitellä passagea, se on hienoa ja sitä voidaan pyytää lisää. Jos hevonen taas nauttii metsässä samoilusta ja on siellä maailman varmajalkaisin, mennään metsään usein ja nautitaan yhdessä. Jos hyppääminen ei miellytä hevosta, jätetään estetreenit minimiin. Hevonen antaa minun olla oma itseni – miksi siis minä vaatisin hevosta olemaan jotain muuta kuin rehellisesti oma itsensä?

Tänään kokeilin myös Sapriinan kanssa samanlaista lähestymistapaa. Teimme maasta käsin saman tyyppisiä harjoituksia kuin olen Repenkin kanssa tehnyt. Pyysin asioita rauhallisesti ja nätisti, jopa epätavanomaisen eleettömästi. Sen sijaan kehuin hyvin suurieleisesti. En patistanut tai paineistanut juurikaan. Katsoin tarkasti miten Sapriina reagoi pyyntöihini ja palkkasin eteenpäin liikkumisesta todella matalalla kriteerillä, alussa jo yhden raviaskeleen jälkeen. Harmillisesti en saanut tästä videomateriaalia, mutta omaan silmääni meno näytti yllättävän energiseltä ja sujuvalta.

En tiedä oliko se toiveajattelua, mutta Sapriina näytti nostelevan jalkojaan paljon ponnekkaammin kuin ennen. Palkitsin sitä koko treenin ajan jokaisesta aktiivisesta yrityksestä. Sapriinasta tuli näiden harjoitusten myötä suorastaan innokas ravisiirtymisissä. Sain jopa tehtyä pätkittäin väistöjä, vaikka ne ovat olleet sille todella hankalia. Ehkä Sapriinaa täytyy vain rohkaista hiukan enemmän, jotta sekin muistaisi ihmeelliset jalkansa.

En malta millään odottaa, millaisia oivalluksia hevoset ja minä tulemme vielä tekemään tämän uuden ajatusmallin myötä!