Minulta toivottiin postaussarjaa elämääni eniten vaikuttaneista hevosista. 1,5 vuotta sitten luovuin lähes koko omaisuudestani, kun silloinen parisuhteeni päättyi ja omaisuuden hylkääminen oli niissä olosuhteissa helpoin ratkaisu. Harmillisesti tuohon omaisuuteen kuului myös kasa vanhoja hevoskuvia, joita en sitten välittänyt kaivaa esiin laatikoista ja napata mukaani. Valokuvat ovat ehkä ainoa asia, jota olen jäänyt omaisuudestani kaipaamaan. Asialle ei kuitenkaan voi nyt mitään ja päätin piirtää näitä postauksia varten kuvat ainakin niistä hevosista, joista kuvia en ole enää olemassa.

Tämä ensimmäinen postaus kertoo ensimmäisestä hoitoponistani. Ponin nimi oli Nisse (Nisse sukupostissa). Se oli noin 95 senttiä korkea shetlanninponi, jonka tapasin ensimmäistä kertaa 10-vuotiaana, kun kävin katsomassa kaverini ratsastustuntia Karlvikin ratsastuskoululla Sipoossa. Itse kävin tuolloin tunneilla isommalla ratsastuskoululla ja haaveilin omasta hoitoponista.

Tällä isolla ratsastuskoululla hoitajien tiukka ikäraja oli kuitenkin 12 vuotta, joten tyydyin käymään heppakerhossa kerran viikossa ja kadehtimaan isompia tyttöjä, joilla oli hoitohevoset. Olisin halunnut hoitaa hevosia enemmän, mutta yleensä tallilla ei saanut edes laittaa itse omaa ratsuaan kuntoon tuntia varten, mikä harmitti minua suuresti.

Satunnaisesti kävin kaverini mukana Karlvikissa. Nisse taisi olla siellä tuolloin ikään kuin maskottina. En ole varma kävikö se silloin talutustunneilla tai tehtiinkö sen kanssa mitään erityistä. Se oli yleensä kiinni tallin edessä olevassa puussa pitkässä lieassa. Nissestä liikkui kaikenlaisia tarinoita, joiden paikkansapitävyydestä en ole aivan varma.

Nisse oli huhujen mukaan aikoinaan pelastettu omakotitalon takapihalta, jossa sitä oli pidetty vanhassa jäätelökioskissa. Sillä oli ratsastettu, mutta se oli oikea pukkikone ja linkosi kaikki lapset selästään ennemmin tai myöhemmin. Puussa kiinni ollessaan Nissellä oli kuulemma tapana kiipeillä pihassa olevien autojen konepelleille ja syödä tuulilasinpyyhkimiä. Lisäksi se oli kuulemma pirullinen ja ilkeä, puri ja potki.

Muistan, kun menimme kerran katsomaan Nisseä talliin, jossa se luimisteli pienessä karsinassaan ja kuikuili oven yli. Nisse varasti kaverini lapasen, eikä kukaan meistä uskaltanut mennä hakemaan sitä takaisin, joten lapanen jäi karsinaan. Jotain perää Nissen äkäisyydessä varmasti oli, sillä monet lapset ja aikuisetkin vähän pelkäsivät sitä.

Noin vuoden kuluttua Karlvikin ratsastuskoululle tuli enemmän shetlanninponeja ja poniratsastuskoulu aloitti siellä toimintansa. Aloin harkita tallin vaihtamista, sillä pienikokoisena halusin ratsastaa mieluumin poneilla kuin hevosilla ja vaikka isommalla ratsastuskoulullakin oli paljon poneja, aloin olla vakuuttunut, etten saisi sieltä koskaan hoitoponia. Olin nimittäin huomannut, että hoitajille oli ikärajan lisäksi usein asetettu myös pituusraja ja pelkäsin, etten koskaan kasvaisi riittävän pitkäksi.

Värväsin itseni ensin taluttajaksi ponitunneille ja hommasin itselleni paikan myös viikoittaiselta ratsastustunnilta, sillä hoitoponin saadakseen piti myös käydä ratsastustunneilla samalla tallilla. Sitten uskaltauduin kysymään ratsastuksenopettajalta, olisiko tallilla yhtään hoitoponia vapaana. ”Nisse ois vapaa”, vastasi ratsastuksenopettaja hetken mietittyään. Jos tämä olisi sarjakuva, tässä kohtaa kurkustani olisi kuulunut ”Klunks”. Mietin vähän aikaa ja sanoin päättäväisesti: ”Selvä, voin sitten alkaa hoitamaan Nisseä.”

Alussa poni tuli minua vastaan korvat luimussa uhitellen, mutta päätin, että sen hoitamisesta oli selvittävä. Tiesin, että Nissellä oli aiemmin ollut joku pitkäaikainen hoitaja, joka oli kuitenkin ostanut oman hevosen ja lopettanut Nissen hoitamisen. Olin varma, että poni kyllä rauhoittuisi kunhan oppisi tuntemaan minut, sillä olihan aikaisemmin toinenkin kaltaiseni tyttö sen kanssa pärjännyt.

Nopeasti huomasin, että kun Nissen kiukutteluihin ei kiinnittänyt huomiota, se lopetti luimistelun ja näykkimisen. Se paljastui suloiseksi ja rapsutuksia rakastavaksi pieneksi ruutitynnyriksi, joka rakasti yli kaiken tyttöystäväänsä Bellaa. Nisse ja Bella asuivat samassa karsinassakin. Nissellä oli tapana rapsutella minua kuten hevoskavereitaankin, eli ronskisti hampailla, yleensä päästä. Otin tyytyväisenä rapsutukset vastaan ja olin kiitollinen näistä huomionosoituksista.

Nisse kävi pääasiassa pikkulasten tunneilla talutusratsuna pienen kokonsa vuoksi. Ilman taluttajaa ratsastavat lapset se yleensä pukitti alas kerran tai pari tunnissa. Itse sain usein ratsastaa Nissellä ilmaiseksi ennen tunteja, jotta se olisi tunneilla rauhallisempi.

Minäkin tipuin Nisseltä vähän väliä – pahimmillaan viisi kertaa saman tunnin aikana. Se ei kuitenkaan menoa haitannut. Rakastin Nisseä yli kaiken ja halusin ratsastaa sillä, vaikka tunneilla olikin lähes aina tippumistakuu. Nissellä oli lyhyt kaula ja sillä oli tapana vetää pää etujalkojensa väliin pukitellessaan, jolloin tuntui kuin olisin istunut villiintyneen jumppapallon päällä. Mistään ei voinut ottaa tukea, koska koko kaula hävisi johonkin.

Muistan, kun kerran ratsastin Nissellä kovalla pakkasella ja se oli niin pinkeänä, että sinkosi pukkilaukkaan jo siinä vaiheessa kun seisoin maassa ja laitoin jalkani jalustimeen. Menomme näytti yleensä suunnilleen samalta kuin Norman Thelwellin piirtämissä ponikuvissa.

Siihen aikaan, eli 90-luvun loppupuolella oli jokseenkin normaalia, että ponit ratsastuskoulussa pukittelivat. Tai ainakin sitä pidettiin normaalina, eikä syitä pukitteluun tietääkseni koskaan erityisemmin etsitty. Mietittin vain, miten pukkikohtaus saataisiin loppumaan tai miten selässä onnistuisi pysymään.

Ainakaan meidän lasten kuullen aikuiset eivät miettineet syitä ponien ongelmakäytökseen. Varmasti ponit olivat ainakin oppineet, että pukittelemalla pääsi ratsastajista eroon ja harrastivat pukittelua vähintäänkin sen takia. Täytyy sanoa, etten yhtään tiedä miten hyvin ponien varusteet oli tuolloin sovitettu tai oliko pukittelun syynä mahdollisesti kipu tai epämukavuus.

Kävin tallilla melkein joka päivä koulun jälkeen. Söin eväitä, talutin pienempiä lapsia ponitunneilla ja puunasin ponien varusteita sekä tietysti vietin Nissen kanssa kaiken mahdollisen ajan. Nisseä hoitaessani pääasia ei koskaan ollut ratsastus, vaan pelkästään oleminen. Saatoin vain istua Nissen karsinassa ties kuinka pitkään ja seurustella ponin kanssa.

Vaikka Nisse oli pieni, eikä sillä ollut erityistä potentiaalia oikein mihinkään lajiin (paitsi ehkä rodeoon), tein sen kanssa monenlaisia asioita ratsastuskoulussa. Pääsin hyppäämään sillä esteitä, kokeilemaan ajamista ja maastoilemaan. Järjestimme muiden hoitajien kanssa ratsastuksenopettajamme avustuksella pitkin vuotta kaikenlaista ohjelmaa, kuten joulunäytelmän, katrilliesityksiä, naamiaiskisoja sekä perinteisen Lucia-kulkueen läheiselle omakotitaloalueelle.

Pystyin ratsastamaan Nissellä suunnilleen 14-vuotiaaksi saakka, jolloin aloin olla sille aivan liian pitkä. Painoin tuolloin vain 35 kiloa, joten sen puolesta olisin voinut vielä ratsastaa, mutta jalat alkoivat roikkua ponin polvissa asti.

Värväsin kerran äitini ompelemaan Nisselle Lucia-kulkuetta varten punaisen loimen, jonka kylkeen kirjailtiin kissan kokoisilla sinisillä kirjaimilla ”Nisse”. Talutin Nisseä ylpeänä kulkueessa tonttupuku päälläni. Ei haitannut, vaikka muut saivat ratsastaa, sillä minä halusin taluttaa maailman parasta tonttuponia. Näistä ajoista jäi minulle aivan äärettömän hyviä muistoja.

Nisse oli hevosista ensirakkauteni. Sen nimeä kirjoittelin koulussa käteeni sydämien kera ja muistan, että sain joskus huvittuneita kommentteja asiasta, kun aikuiset luulivat että kyseessä on joku poika.

Nisse muuttui vuosi vuodelta kiltimmäksi ja rauhallisemmaksi niin hoitaessa kuin ratsastaessakin. Kerran Nissen entinen hoitaja tuli katsomaan Nisseä ja kehui, kuinka kiltti ja kuuliainen siitä oli tullut. Varmasti ikäkin vaikutti, sillä Nisse alkoi olla jo lähempänä 20 vuotta, mutta uskon että päivittäinen tallilla käymiseni monen vuoden ajan vaikutti asiaan. Nisse tiesi selvästi, että olin sen oma ihminen, vaikkei se minun oma ponini ollutkaan. Minulla oli Nisselle selkeät säännöt hoitaessa ja se teki jo tässä vaiheessa hyvin kauniisti ja kyselemättä kaikki pyytämäni asiat.

Hoidin Nisseä yhteensä 4-5 vuoden ajan. Jossain vaiheessa Nissen entinen hoitaja alkoi pitää tallilla ratsastustunteja ja tutustuimme paremmin. Hän hommasi myöhemmin Nisselle eläkekodin. Kävin siellä katsomassa Nisseä muutaman kerran.

Minulle löytyi tallilta vähän ennen Nissen lähtöä toinen hoitoponi nimeltä Elli. Monien sattumusten kautta Nisse tuli kuitenkin vielä myöhemmin takaisin ratsastuskoululle, jossa jatkoin sen hoitamista. Hoidin vielä ainakin vuoden verran Nisseä ja Elliä samaan aikaan. Nisse teki tässä vaiheessa enää kevyitä tunteja pikkulasten talutusratsuna.

Vähitellen ikäiseni hoitajat alkoivat siirtyä ratsastuskoulun poneista yksityishevosten hoitajiksi. Itsekin aloin tympiintyä ponien hoitamiseen, kun saman ikäisiä tallikavereita ei enää juuri ollut. 15 vuotiaana pääsin itsekin hoitamaan yksityistä ponia samalta tallilta, mutta kun se muutti myöhemmin toiselle tallille, siirryin perässä. Vähän aikaa jaksoin käydä kahdella tallilla siten, että kävelin aina tallilta toiselle neljä kilometriä. Tämä kävi kuitenkin nopeasti raskaaksi ja päätin raskain mielin lopettaa Nissen ja Ellin hoitamisen.

Jossain vaiheessa koko ratsastuskoulu muutti uusiin tiloihin. Nisse eli vielä monta vuotta samalla ratsastuskoululla kevyitä eläkepäiviä vietellen. Se ei tietääkseni koskaan lähtenyt mihinkään lopulliseen eläkekotiin. Jos en nyt väärin muista, Nisse taisi elää melko pitkän elämän ja kuoli vasta joskus vuoden 2010 tienoilla.

Nisse opetti minulle heti harrastukseni alkuvuosina, että uhittelevaa ponia ei ole syytä pelätä, vaan siihen tulee suhtautua rauhallisesti, mutta jämäkästi. Opin Nisseltä, että kovan kuoren alla voi olla pehmeä ja kiltti sydän, eikä kaikkia huhupuheita kannata kuunnella. Opin myös, että hevosen kanssa voi tehdä muutakin kuin ratsastaa – kuten ihan vain olla – ja että se kaikki yhdessä oleminen rennosti ja ilman tavoitteita vahvistaa luottamusta enemmän kuin ratsastus.

Ratsastaessa Nisse opetti minut putoamaan, nousemaan aina uudestaan selkään ja yrittämään reippaasti uudelleen sitä tehtävää, mitä olin alun perinkin tekemässä. Opin, että tuo kaikki piti onnistua tekemään niin nopeasti, ettei ehtinyt edes aloittaa pelkäämistä. Lisäksi opin niksejä siihen, mitä kannattaa tehdä siinä vaiheessa kun hevonen aloittaa pukittelun. Nissen ansiosta olen onnistunut pysymään myöhemminkin monenlaisissa pukkisarjoissa mukana ja vaikuttamaan hevoseen niin, että se lopettaa pukittamisen.

Nykyään tietysti osaan myös miettiä laajemmin, mistä pukittelu johtuu ja sulkea pois esimerkiksi kivun mahdollisuuden sekä jättää kokonaan ratsastamatta kunnes pukittelun syy on selvitetty. Tämän asian oppimiseen meni kuitenkin vielä ainakin 15 vuotta Nissestä eteenpäin.

Jos joku teistä lukijoista tunnustaa joskus tavanneensa tämän vallattoman pienen poniherran, kuulisin mielelläni muistoja Nissestä. Ja jos joltain sattuu löytymään Nissestä vielä kuvia, niitä saa mielellään lähettää minulle vaikka Facebookissa tai Instagramissa. Jos saan luvan kuvien julkaisuun, kerään niitä tähän alle.