Tänään on tullut kuluneeksi tasan kaksi vuotta ensimmäisen oman hevoseni Futuran lopetuspäivästä. Futura oli minulle aivan äärettömän rakas ja olen joutunut prosessoimaan sen menetystä aika pitkään. En ole mitenkään vältellyt vanhojen kuvien ja videoiden katselua tähänkään saakka, mutta vasta nyt olen pystynyt katsomaan niitä pitkiä aikoja kerrallaan ja muistelemaan Futuraa intensiivisesti. Oikeastaan olen nyt lähipäivinä ihan tarkoituksella vähän halunnut rypeä siinä surussa ja ikävässä.

Sapriinan ja Repen kanssa meillä on vielä pitkä matka siihen luottamukseen, kunnioitukseen ja yhteisymmärrykseen, mitä minun ja Futuran välillä oli. Tänään olen vähän hämmästellenkin katsellut vanhoja videoita, joissa ratsastan Futuralla pellolla ilman suitsia, hyppäämme esteratoja kaulanarulla ja paahdamme täyttä laukkaa raviradalla kuolaimettomilla suitsilla ja ilman satulaa. Sellaista luottamusta ei hevosen kanssa ihan parissa vuodessa rakenneta.

Tätä kymmenen vuoden tarinaa Futuran vaikutuksesta elämääni on vaikea tiivistää yhteen postaukseen, sillä tästä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. Ehkä vielä joskus kirjoitankin. Uskon, että vuosi vuodelta ymmärrän Futuran merkityksen elämässäni yhä syvemmin. Pystyn luultavasti kertomaan Futuran tarinan kokonaisuutena paremmin, kun siitä on kulunut hiukan enemmän aikaa.

Tiivistettynä tarinamme meni niin, että ostin halvalla laihan ja takkuisen entisen ravurin. Ihastuin sen kauniisiin silmiin ja tein ostopäätöksen jo ennen koeratsastusta, vaikka tuo vauhtihirmu kuskasikin minua koeratsastuksessa holtitonta kiitolaukkaa monta kierrosta pellon ympäri vailla aikomustakaan pysähtyä.

Futuralla oli ratsastettu, muttei varsinaisesti koulutettu ratsuksi. Sillä oli kisattu montéa, mutta se oli jäänyt tarpeettomaksi silloiselle omistajalleen ja oli vaarassa päätyä teuraaksi. Sitten minä ilmestyin Futuran elämään ja jollain ihmeen sisulla sain vuosien myötä kesytettyä tästä lohikäärmeestä itselleni lempeän, rohkean ja voimakkaan ystävän ja sielunkumppanin.

Lopulta Futura teki kaikkensa puolestani. Laihasta, lihaksettomasta ja raivokkaasti pukittelevasta takkukasasta kasvoi kaunis ja ylväs hevonen, johon saatoin luottaa kuin kallioon. Futura auttoi vuosien myötä minua löytämään pehmeämmän tavan olla hevosten kanssa. Se opetti todella kuuntelemaan, mitä näillä herkillä ja jaloilla eläimillä on sanottavanaan.

Käsi kädessä tämän oppimisprosessin kanssa kulki myös blogin ja Youtube-videoiden myötä saamani nettijulkisuuden karu kääntöpuoli. Sain nettimaailman hevospiireissä jatkuvasti osakseni todella negatiivista ja henkilökohtaisuuksiin menevää kritiikkiä, sillä entisellä ravurilla ratsastusta tai varsinkaan kisaamista ei pidetty yleisesti hyväksyttävänä.

Futuralle kertyi blogin ja videoiden myötä myös paljon ”faneja”. Sain varmasti kokonaisuudessaan huomattavasti enemmän positiivista kuin negatiivista palautetta, mutta en osannut jättää ilkeitä kommentteja huomiotta. Koin velvollisuudekseni selitellä tekemisiäni ja halusin saada ihmisten hyväksynnän. Olisin halunnut miellyttää kaikkia, sillä minulle oli tärkeää, että ihmiset pitäisivät minusta – myös he, joista en itse pitänyt tai joita en edes tuntenut.

Vuosia kamppailin suorituspaineiden kanssa ja huomasin, että hampaat irvessä vääntäminen vain pahensi asioita. Kisasimme jossain vaiheessa Futuran kanssa esteitä pikkukisoissa ja sijoituimme lähes aina. Jos voitimme tai sijoituimme, minua syytettiin siitä, että tulin viemään ruusukkeet holtittomasti kaahaavalla ravurinraadolla, kun siistimmin ja paremmin ratsastaneet kilpailijat olisivat ne ansainneet. Jos suoritus ei mennyt ihan nappiin, minua haukuttiin, koska tulin kisoihin hevosella, joka ei ollut siihen selvästikään valmis. Huomasin, että kaikki mitä tein oli jonkun mielestä väärin.

Futura rakasti hyppäämistä yli kaiken. Hyppäsimme melko isojakin esteitä – korkeimmillaan 145cm jonkin tehtävän yhteydessä. Yleensä tein meille ratoja, joissa estekorkeus oli metrin molemmin puolin. Futuran kanssa mikään este ei tuntunut liian suurelta. Futuralla oli taipumusta hypätä korkealta ja kovaa, mutta minusta hyppääminen tuntui sen kanssa aina turvalliselta ja vaivattomalta. Voitimme kerran jopa seuramestaruuskilpailuissa seniorien kultaa. Muistan, että olin aivan äärimmäisen ylpeä Futurasta, vaikka eihän meidän suorituksemme toki millään lailla tyylipuhdas ollut.

Minua syytettiin vuosikausia siitä, että muka sahaisin jatkuvasti Futuraa, jotta saisin sen peräänantoon. Tämä väite tuntui pahalta, sillä vaikka tuolloin käytinkin kuolaimia, en missään tapauksessa halunnut ratsastaa Futuraa väkivaltaisesti tai pakottaa sitä rullautumaan pakettiin. Futuran oli vain ollut alusta lähtien hyvin vaikea hyväksyä kuolainta, joten se heilutteli ratsastaessa päätään puolelta toiselle ja pakeni kuolainta rullaamalla kaulaansa – mikä varmasti näyttikin ulospäin siltä, kuin olisin vetänyt vuoron perään kummastakin ohjasta. Futuran suussa oli paljon arpikudosta raviaikojen jäljiltä. Kuolain ei varmasti tuntunut suussa mukavalta.

Monet kerrat yritin kuunnella valmentajien, kokeneiden hevosihmisten, kukkahattutätien ja muiden besserwissereiden neuvoja ja mielipiteitä laidasta laitaan, mutta aina päädyimme samaan tilanteeseen. Lopulta ratkaisin jokaisen ongelman oman intuitioni avulla. Kuuntelemalla Futuraa tarkemmin. Kuuntelemalla itseäni. Olemalla herkempi. Hyväksymällä omat virheeni. Olemalla myötätuntoisempi niin itseäni kuin hevostakin kohtaan. Poistamalla tavoitteet ja odotukset. Keskittymällä kaikkeen hyvään, mitä sillä hetkellä elämässä oli.

Kun suorituspaineiden kanssa kamppailua, silmätikkuna oloa ja suoranaista kiusaamista oli jatkunut vuosia, päätin päästää irti suorittamisesta. Päätin, että minähän tasan tarkkaan teen asiat omalla tavallani, enkä anna enää muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa. Aloin miettiä, että ehkäpä raviaikoina ja mahdollisesti myöhemminkin suuhun tulleet vauriot saivat Futuran ahdistumaan kuolaimesta ja keksin kokeilla Futuralle kuolaimettomia suitsia.

Kuolaimettomuuden myötä minulle aukesi kokonaan uusi maailma. Suhteeni Futuran kanssa nousi aivan uudelle tasolle. Ymmärsin myös, ettei anonyymien ilkeilijöiden sahaamista koskevissa väitteissä ollut mitään perää ja sain mielenrauhan. Viimeisinä yhteisinä vuosinamme koimme Futuran kanssa upeita luottamuksen ja vapauden hetkiä. Olin oppinut ymmärtämään tätä herkkää ja joskus jopa oikukkaaksi luulemaani hevosta. Futura oli tosiasiassa maailman lempein olento – vaikkakin joskus niin virkeä ja leikkisä, että tasapainoni joutui koetukselle.

Futura oli kymmenen vuoden ajan elämäni keskipiste. Se oli minulle tärkeämpi kuin yksikään ihminen, enkä voinut kuvitella, kuinka raastavalta sen menettäminen voisi tuntua. Yksityiselämässäni ei aina ollut helppoa noiden vuosien aikana. Kun minulla oli ongelmia esimerkiksi parisuhteessani tai työpaikallani, Futura teki minut onnelliseksi ja piti pääni tukevasti pinnalla. Pysyin aina vastoinkäymisistä huolimatta ihmeen positiivisena. Koin elämänlaatuni lähes aina erinomaisen hyväksi, vaikka pakko myöntää, että haasteita riitti.

Futuralla oli muutaman kerran hengenlähtö lähellä. Vuonna 2009 se oli autokolarissa vuokraajansa kanssa ja selvisi lihasvammoilla. Vuonna 2012 Futura sai pahan ruokatorventukoksen ja joutui klinikalle tehohoitoon viikoksi. Se jouduttiin letkuttamaan neljä kertaa viikon aikana ja veren kaliumpitoisuus laski vaarallisen matalalle, jolloin vaarana oli sydämen pysähtyminen.

Tästä klinikkareissusta aiheutui minulle 3500 euron lasku, mutta en halunnut luovuttaa ja päästää Futuraa kärsimyksistään. Uskoin, että se taistelisi ja jäisi henkiin. Onneksi en luovuttanut, sillä muuten kaikki upeimmat hetkemme olisivat jääneet kokematta. Futura joutui paastoamaan ruokatorventukoksen takia useamman päivän ja kuihtui niin kurjan näköiseksi, että sen kylkiluut paistoivat. Se kuitenkin selvisi ja kuntoutui täysin!

Futuralla todettiin myös kinnerpatit vuonna 2014. Sen jälkeen lopetimme isompien esteiden hyppäämisen ja aloin harrastaa entistä enemmän Futuran ehdoilla. Teimme paljon maastakäsittelyä ja aloin jumppaamaan Futuraa fysioterapeutin ohjeiden mukaan. Futura kuntoutui hyvin ja kunhan sitä liikutti säännöllisesti, kinnerpatit eivät aiheuttaneet oireita. Kuntoutusvaiheessa en voinut ratsastaa pariin kuukauteen ja silloin muistan tehneeni tämän videon. Tästä videosta välittyy mielestäni erityisen hyvin Futuran lempeä ja rakastava luonne.

Viimeisenä kesänään, eli vuonna 2017 Futura kaatui kuljetustrailerissa kyljelleen siten, että sen jalat sojottivat väliseinän toiselle puolelle. Trailerin väliseinässä oli paksu metallirunko ja muoviverho, joten muoviverhon alta osa jaloista oli päässyt luiskahtamaan toisen hevosen puolelle. Mukana oli toinenkin hevonen, joka onneksi varoi yli kaiken astumasta Futuran päälle.

Ainakin toinen etujalka oli kokonaan välipuomin etupuolella, eli jos Futura olisi siitä noussut ylös, siinä olisi saattanut katketa useampikin jalka väliseinän rungon jäädessä jalkojen väliin tai vähintään tulla pahoja vammoja rankaan selän tai kaulan osuessa välipuomin yläosaan. Futura kuitenkin makasi ihan hiljaa, lamaantuneena ja hiestä märkänä paikoillaan. Sen silmät olivat aivan lasittuneet ja lähes elottoman näköiset. Futura oli vielä kiinni riimustaan ja luultavasti se oli tajunnut olla rimpuilematta jo kaatumisestaan lähtien.

Paniikkilukon ansiosta sain Futuran nopeasti irrotettua. Se olisi halunnut heti pyrkiä ylös, mutta koska nouseminen ei ollut turvallista välipuomin ollessa paikoillaan ja toisen hevosen ollessa trailerissa, kielsin Futuraa nousemasta. Otin Futuran hikisen ja painavan pään syliini ja yritin pysyä rauhallisena, vaikka olin varma että Futura kuolee siihen paikkaan. Futuran hoitaja ja toisen hevosen omistaja saivat purettua hankalan palapelin peruuttamalla toisen kyydissä olleen hevosen Futuran takajalkojen yli ja purkamalla trailerin väliseinän Futuran retkottaessa lattialla ketarat ojossa.

Minä pysyin koko ajan Futuran luona ja juttelin sille rauhoittavasti. Se luotti minuun täysin ja uskoi joka kerta, kun kielsin sitä nousemasta. Vasta kun annoin luvan, Futura nousi ylös. Mitään traumaa tästä kaatumisesta ei Futuralle tullut ja se käveli heti purkamisen jälkeen uudestaan traileriin ilman minkäänlaista epäröintiä. Uskomaton hevonen!

Tuntuu vieläkin käsittämättömältä ajatella, kuinka viisas ja luottavainen Futura oli. Se turvautui minuun aina hankalissa tilanteissa ja teki kaikkensa, jotta selviäisimme mistä tahansa. Suuressa viisaudessaan ja luottavaisuudessaan Futura sai minut lopulta luottamaan myös itseeni.

Viimeisenä kesänä minulle tuli epämääräinen, ahdistunut olo. Oli tunne, että Futuralla ei välttämättä ole kaikki hyvin. Pelkäsin, että sen etujaloissa olisi jotain vaivaa. Tiesin, että jos etujalkoihin tulisi jokin lepoa vaativa vamma, Futuran takaosa menisi jumiin aktiivista liikuntaa vaativien kinnerpattien takia. Futura liikkui ajoittain vähän epämääräisesti, mutta ei ontunut. Uskottelin itselleni jäykkyyden johtuvan kinnerpateista.

Vaihdoimme tallia, koska ajattelin paremman kentän olevan ratkaisu. Jälkikäteen tallin vaihto harmitti, sillä meillä oli ihan mahtava talliporukka ja Futurakin viihtyi. Halusin kuitenkin tehdä kaikkeni, jotta Futura pääsisi liikkumaan paremmilla pohjilla. Syksyllä se hetkellisesti piristyikin sänkipelloille päästyämme. Se kauhoi menemään kuin nuori, uljas kouluratsu konsanaan. Ihmettelin, kuinka ihmeessä Futura 19-vuotiaana liikkui paremmin kuin koskaan ennen.

Yhtenä päivänä Futura lähti viemään minua täyttä laukkaa pellolla, enkä meinannut saada sitä millään pysähtymään. Kun Futura vihdoin pysähtyi, menimme kentälle, jossa otin suitset pois ja Futura oli taas täydellisen rauhallinen ja kuunteli jokaista pyyntöäni. Se oli saanut purkaa kaiken energiansa.

Tämä oli viimeinen hyvä ratsastuskertamme. Ilmeisesti pellolla revittely oli vanhalle herralle siinä vaiheessa liikaa ja jäykkyys paheni muuttuen jopa lieväksi ontumiseksi. Kävimme klinikalla röntgenissä ja Futuran etujalassa todettiin nivelrikkoa. Eläinlääkäri kertoi sen olevan vanhan vamman aiheuttamaa, eli todennäköisesti ongelma oli ollut olemassa jo jonkin aikaa.

Eläinlääkäri ei osannut arvioida tarkkaa ongelmakohtaa, enkä minä halunnut lykätä ongelmaa piikittämällä, sillä nivelrikko ei koskaan parane. Kokeiltiin monia keinoja aina sairaskengityksestä lähtien. Eläinlääkäri kehotti syöttämään kipulääkettä ja ratsastamaan Futuraa kevyesti jumpaten, mutta kun olin yhden kerran ratsastanut vähän käyntiä ja ravia, Futura ontui seuraavana päivänä kipulääkkeenkin läpi.

Kun tämän jälkeen yritin käydä selässä, Futura ei halunnut enää liikkua. Lopetin ratsastuksen ja viimeiset kaksi kuukautta teimme kaikenlaista vain maasta käsin. Kävimme metsäretkillä ja teimme pieniä harjoituksia kentällä porkkanapalkalla. Futura nautti yhteisestä tekemisestä ja lopulta hörisi kaiken aikaa kentällä ollessamme. Se alkoi kuitenkin muuttua väsyneen ja surullisen näköiseksi. Karva alkoi näyttää kiillottomalta ja silmistä katosi elämänilo.

Futura rakasti vauhtia, juoksemista ja hyppäämistä, eikä selvästikään olisi sopeutunut viettämään pihankoristeen ja lemmikkihevosen elämää. Se ei enää voinut edes ravata puolta kierrosta kentällä. Jos Futura jonain päivänä innostui liikkumaan reippaammin, seuraavana päivänä se oli niin kipeä, ettei ravia ei löytynyt ollenkaan. Tässä vaiheessa päätin, että Futuran oli aika lähteä viimeiselle matkalleen.

Viimeisinä viikkoinaan Futura näytti minulle selvästi, että nyt oli sen aika lähteä. Vaikka sain paljon kritiikkiä lopetuspäätöksestä, Futura kertoi minulle joka kerta tallilla käydessäni, että tein oikein. Se tiesi selvästi, mitä tulisi tapahtumaan. En halua tässä postauksessa kertoa lopetuksesta tarkemmin tai julkaista viimeisten kuukausien masentavia kuvia, sillä olen tehnyt sen hyvin yksityiskohtaisesti vanhassa blogissani. Jos haluat käydä lukemassa vanhoja postauksia, linkki Futuran blogiin löytyy tämän tekstin lopusta.

Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko Futura vielä kuntoutunut, jos minulla olisi ollut mahdollisuus pitää sitä omassa pihatossa. Olen monesti leikitellyt ajatuksella, että Futura voisi asua täällä Sapriinan ja Repen kanssa. Sitten olen ymmärtänyt, että jos Futura ei olisi kuollut, minulla ei olisi sitä kaikkea, mitä olen viimeisen parin vuoden aikana elämääni saanut. Mikään ei ole elämässä pysyvää, paitsi muutos. Täytyy siis osata olla kiitollinen jokaisesta hetkestä. Onneksi osasin olla kiitollinen myös Futurasta niin kauan kuin sain sen luonani pitää.

Futuran kuoleman jälkeen elämässäni meni uusiksi kaikki. Työpaikka, parisuhde, auto, asuinpaikka ja hiusten väri. Tein radikaaleja ratkaisuja elämässäni. Parisuhteeni joutui niin pahalle törmäyskurssille, että päädyin hylkäämään kaikki tavarani ja lähtemään kodistani. En tuntenut oloani turvalliseksi omassa kodissani, joten halusin jättää kaiken taakseni. Otin mukaani vain tärkeimmät vaatteet, vohveliraudan, auton, muutamia henkilökohtaisia tavaroita ja teltan. Muutin ystäväni luokse 25 neliön yksiöön ilman mitään tietoa tulevaisuudesta.

Futuran lopetuspäivänä kehoni reagoi erikoisella tavalla. Oikean jalkani varpaat turposivat ja tulehtuivat. Lääkäri ei löytänyt mitään syytä tälle ilmiölle ja se diagnosoitiin stressireaktioksi. Turvotus ei kuitenkaan mennyt ohi. Minusta otettiin useita reumakokeita, mutta reumaa ei löytynyt. Varpaani pysyivät turvonneina lähes kaksi vuotta.

Pari kuukautta sitten päätin kokeilla kraniosakraalihoitoa. Kahden hoitokerran jälkeen turvotus hävisi kokonaan ja varpaani ovat taas normaalit. Kraniohoitaja arveli, että Futuran menetyksen aiheuttama stressi oli jäänyt pesimään varpaisiini. Tajusin, etten ollut saanut kunnolla käsitellä Futuran kuolemaa heti sen tapahduttua, koska silloinen parisuhteeni aiheutti paineita olla surematta.

Kun Futura otettiin elämästäni pois, kaikki kulissit tavallaan romahtivat. Futura oli ollut se liima, jolla asiat pysyivät kasassa ja jonka avulla jaksoin sietää ikävää kohtelua ja vaikeita tilanteita. Kun Futuraa ei enää ollut, minun piti rakentaa elämäni jokainen pala uudestaan. Kun elämästä häviää se, mikä on ollut itselle tärkeintä, ei voi lopulta teeskennellä mitään.

Minulla ei ole enää Futuraa, mutta minulla on nyt kaikki mitä tarvitsen. Olen päätynyt asumaan unelmieni vanhaan hirsitaloon keskelle metsää maailman rakastavimman, lempeimmän ja ymmärtäväisimmän miehen kanssa. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt ihmisen, jota voin kutsua sielunkumppanikseni. Olemme yhdessä Mikon kanssa rakentaneet meille kodin, menneet naimisiin ja hankkineet kaksi ihanaa hevosta; Sapriinan ja Repen. Elämääni on tullut myös valtava määrä uusia sukulaisia, Mikon lapset, monta uutta ystävää sekä kolme hassua kissaa.

Mitään näistä en olisi voinut saada luopumatta ensin Futurasta. Seuraavaksi minulla on tilaisuus opetella tuntemaan Sapriina ja Repe – kaksi erilaista hevosta, jotka voivat vuosien myötä opettaa minulle varmasti yhtä paljon asioita kuin Futurakin opetti. Nyt minulla on kuitenkin paremmat lähtökohdat aloittaa työskentely näiden hevosten kanssa, sillä Futura teki kanssani tärkeimmän pohjatyön. Futura opetti minut kuuntelemaan itseäni. Ilman sitä taitoa en osaisi kuunnella myöskään hevosia.

Vanha blogini löytyy osoitteesta http://kaktujafutura.playsson.net/ ja siellä on tarkemmat kertomukset Futuran lopetuksesta ja siihen johtaneista syistä.

Minulta kysytään myös usein vinkkejä ravurin ratsukoulutukseen ja niitä löytyy tuolta vanhasta blogista tästä linkistä. Itse tekisin monet asiat nykytietojeni valossa toisin, joten en halua suoraan neuvoa toimimaan samoin kuin itse olen tehnyt. Jos jotain saisin muuttaa toiminnassani Futuran kanssa, kouluttaisin johdonmukaisemmin ja käyttäisin positiivista vahvistetta äänimerkin kanssa. Futuraa palkkasin jonkin verran ruoalla, mutta en käyttänyt äänimerkkiä, joten palkkaamisen ajoitus oli välillä ihan pielessä.

Jos haluat lukea lisää siitä, miten siirryimme Futuran kanssa aikoinaan kuolaimettomuuteen ja kaulanaruun, kannattaa lukea nämä postaukset entisestä blogistani:

http://kaktujafutura.playsson.net/2017/04/kuolaimista-kuolaimettomuuteen-osa-1/
http://kaktujafutura.playsson.net/2017/04/kuolaimista-kuolaimettomuuteen-osa-2/