Tänä vuonna Hevosalan Somegaalan finalisteille perustettiin Instagramiin yhteinen keskusteluryhmä, jossa alkoi heti 30 hengen kesken hyvin aktiivinen ja positiivisuutta huokuva keskustelu. En itse ollut aikaisemmin tutustunut läheskään kaikkiin ehdolla oleviin somevaikuttajiin, mutta mukana tuntuu olevan aivan mahtavia tyyppejä ja odotan innolla, että tapaan heidät Go Expo Horse -messuilla!

Tuli ilmi, että osa ehdokkaista oli luopunut finaalipaikoistaan someajojahdin pelossa. Myös moni finaalipaikkansa vastaanottanut oli huolissaan siitä, joutuuko julkisesti kiusatuksi ehdokkuutensa vuoksi. En ole mitenkään yllättynyt asiasta, sillä minullakin on pitkä kokemus nettikiusaamisesta useamman vuoden ajalta. Hevospiireissä kaikenlainen vastakkainasettelu, eri metodeilla hevostelevien lynkkaaminen sekä suoranainen kiusaaminen ovat valitettavasti enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tämä on hyvin surullista.

Itse kärsin aikoinaan vuosien ajan negatiivisten kommenttien vyörystä. Pahimpina aikoina lähes päivittäin joku aloitti hevostalli.netissä minua ja toimintatapojani haukkuvan keskustelun. Olin useamman kerran yhteydessä hevostalli.netin ylläpitäjään ja jossain vaiheessa otin jopa yhteyttä nettipoliisiin, kun yritin selvittää mitä kiusaamiselle voisi tehdä. En saanut mistään apua ja kiusaaminen vain jatkui.

Kisasin tuolloin pikkukisoissa omaksi ilokseni entisellä ravurilla ja tämä tuntui provosoivan ihmisiä kovasti. Jos meillä meni hyvin ja sijoituimme, sain haukut siitä, kuinka joku siistimmin ratsastanut olisi ansainnut ruusukkeen, sillä Futuran kanssa vain kaahotimme holtittomasti läpi radan. Jos emme sijoittuneet, minua haukuttiin siksi, että olin vienyt kisoihin hevosen, joka ei ollut siihen valmis. Jos osallistuimme matalaan esteluokkaan, oltiin sitä mieltä että vien pikkutytöiltä ruusukkeet ja jos taas korkeampaan luokkaan, sain osakseni arvostelua siitä, ettemme olleet valmiita sille tasolle ja että kuvittelen itsestäni liikoja.

Kiusaamista kesti vuosia ja välillä mentiin henkilökohtaisuuksiin ja ratsastustaitojen ja hevoseni lisäksi kommentoitiin ulkonäköäni, painoani, parisuhdettani sekä kaikkea muuta mahdollista ja mahdotonta. Tein niin tai näin, se oli aina jonkun mielestä väärin.

Olen luonteeltani hyvin positiivinen ja sosiaalinen. Pidän lähes kaikista ihmisistä ja minun on helppo löytää muista positiivista sanottavaa. Minulle on aina ollut tärkeää, että ihmiset pitävät minusta – jopa ne, joista en itse pidä tai joita en edes tunne. Siksi minusta oli erityisen järkyttävää, että sain itse säännöllisesti osakseni niin paljon negatiivista palautetta. Mietin oikeasti, olenko todella niin kamala ihminen ja huono ratsastaja.

Yritin vuosikaudet selitellä tekemisiäni, puolustella, löytää kompromisseja anonyymien kanssa ja survoa itseäni erilaisiin muotteihin, joita tyrkytettiin väkisin joka suunnasta. Yritykseni joko kaikuivat kuuroille korville tai lisäsivät vettä myllyyn. Jouduin kantapään kautta opettelemaan, kuinka negatiivisiin kommentteihin kannattaa suhtautua. Opin, että niihin ei kannata reagoida. Lopetin ilkeämielisten nettikeskustelujen lukemisen. Jos huomasin provosoituvani jostain kommentista liikaa, poistin sen kokonaan. Vähemmän provosoivaan kritiikkiin pyrin vastaamaan neutraalisti tai ystävällisesti, puolustelematta.

Opin myös, ettei kannata yrittää ahtautua mihinkään muotteihin muita miellyttääkseen. On parasta vain luottaa itseensä ja keskittyä siihen, mikä omassa elämässä on hyvää. Kun itse voi oikeasti hyvin ja kokee arvostusta läheistensä taholta, negatiivinen palaute satuttaa vähemmän. Kun muistelen niitä aikoja, jolloin nettikiusaamiseni oli pahimmillaan, en voinut erityisen hyvin esimerkiksi parisuhteessani tai työyhteisössäni. Nyt tunnen itseni niin rakastetuksi, ettei pieni annos negaa kovin pahasti hetkauta.

Sen sijaan, että keskittyisin siihen, mitä mieltä tuntemattomat ovat, yritän keskittyä niiden läheisten mielipiteisiin, jotka aidosti välittävät ja joilla on todella merkitystä. Kukaan tuntematon ei voi somejulkaisujen perusteella tehdä mitään tarkkoja päätelmiä siitä, millainen joku ihminen tai hevonen on tai arvioida, toimiiko kyseinen ihminen oikein. Jokainen meistä on oman elämänsä paras asiantuntija.

Hevosalan vastakkainasettelu on mielestäni turhaa. Hevosharrastajia on erilaisia ja on monia hyviä tapoja tehdä asioita. Vaikka en itse käytä hevosillani kuolaimia tai ole enää kiinnostunut kilpailemisesta, en halua tuomita niitä harrastajia, jotka eivät toimi samoin kuin minä. Olenhan itsekin aikoinaan käyttänyt kovia kuolaimia, kilpaillut ja tehnyt muutenkin paljon asioita nykyisten arvojeni vastaisesti.

Hevosia voi kouluttaa monella eri tavalla ja vaikka itse olen todennut positiivisen vahvisteen tehokkaimmaksi, ymmärrän kyllä etteivät kaikki halua palkata hevosiaan herkuilla. Mielestäni hevosalalla ongelmana on se, että ihmisten on jostain syystä vaikea suhtautua toisiinsa lempeästi ja hyväksyvästi. Jokainen meistä tekee joskus virheitä. Virheissä on se hieno puoli, että niistä voi oppia. Jos virheistä ei aina tuomittaisi, ihmiset uskaltaisivat erehtyä ja yrittää asioita enemmän.

Viime aikoina on puhuttu paljon hevosten opitusta avuttomuudesta. Eläin muuttuu opitusti avuttomaksi yritettyään useita erilaisia toimintatapoja ja ratkaisuja päästäkseen pois epämiellyttävästä tilanteesta ja nähtyään, etteivät nämä yritykset vaikuta seurauksiin. Tämän huomattuaan eläin ei enää koe motivaatiota reagoida tilanteeseen, lopettaa yrittämisen ja muuttuu apaattiseksi. Ihmisestäkin voi tulla opitusti avuton.

Olemmeko me hevosihmiset opitusti avuttomia negatiivisen ilmapiirin alla? Onko ainoa ratkaisu ummistaa silmänsä siltä, että hevospiireissä kiusataan ja lytätään kanssahevostelijoita? Olemmeko oppineet, ettei positiivisuus enää auta? Itse en halua uskoa siihen. Uskon, että suhtautumalla toisiimme positiivisemmin ja kannustavammin pystymme levittämään pala palalta positiivisuutta, lempeyttä ja kannustavaa asennetta koko hevosalalle. Koska pahan puhumisen kulttuuri on juurtunut syvälle hevosihmisten mieliin, tarvitaan suuri annos positiivisuutta.

Päätimme yhdessä Hevosalan Somegaalan finalistien kesken perustaa positiivisuuskampanjan kiusaamista ja negatiivisuutta vastaan. Haastamme kaikki julkaisemaan someen ajatuksiaan siitä, kuinka hevosalan ilmapiiristä voitaisiin yhdessä rakentaa positiivisempi. Niin positiivinen, että sen maine kiirii myös hevospiirien ulkopuolelle! Jaa mielipiteitäsi, kuviasi ja ajatuksia somessa häshtägillä #positiivisempihevosala.

Lisäksi haastamme kaikki kommentoimaan päivittäin vähintään kolmen seurattusi somepäivityksiin jotain positiivista seuraavan kolmen viikon ajan. Muista vaihdella kommenttien saajaa, jotta mahdollisimman moni saisi kivoja kommentteja. Näin saamme lisättyä positiivisuutta kuin huomaamatta!

Toivon, että tämän kampanjan myötä todella näemme ja koemme positiivisuuden voiman. Kuka teistä haluaa olla mukana luomassa positiivisempaa ilmapiiriä hevosalalle?

Tänä vuonna Hevosalan Somegaalassa palkitaan hevosalan somevaikuttajia. Myös tämä blogi sekä Instagram-tilini @kaktuntalli ovat mukana kahdessa eri kategoriassa: Vuoden hevosblogi 2019 ja Vuoden edelläkävijä 2019. Äänestys alkaa maanantaina 10.2., mutta ehdokkaisiin voi käydä tutustumassa jo etukäteen tästä linkistä. Voittajat palkitaan GoExpo Horse -messujen yhteydessä lauantaina 29.2.2020. Kiitos kaikille jo tässä vaiheessa, kun olette minut tuonne äänestäneet. On ihana huomata, että lukijat ovat löytäneet tämän uudenkin blogin.

Entinen blogini Kaktu ja Futura on ollut samaisessa äänestyksessä ehdokkaana ainakin kolmena aikaisempana vuotena ja toissavuonna voittikin Vuoden hype -kategorian. Silloin palkinnon vastaanottamisesta oli todella ristiriitainen olo, sillä Futura oli lopetettu alle kaksi kuukautta aiemmin. Jäin gaalan jälkeen vuoden mittaiselle tauolle bloggaamisesta ja vähensin huomattavasti somen käyttöä. Nyt olen taas löytänyt sosiaalisen median uudelleen, innostunut enemmän Instagramin käytöstä ja motivoitunut kirjoittamaan uutta blogiakin. Kiitos siitä kuuluu teille seuraajille!