Olen monesti maininnut somessa, etten halua kilpailla hevosillani, koska mielestäni kisaamiseen liittyy joitain eettisiä ongelmia. Moni on ehkä saanut kilpailuvastaisuudestani vääriäkin käsityksiä, jotka toisaalta haluan myös oikaista kirjoittamalla tämän postauksen. En ole nimittäin koskaan avannut kovin tarkasti syitä siihen, miksi päätin aikoinaan lopettaa Futuralla kisaamisen tai miksi en tähtää kisoihin Sapriinan tai Repen kanssa.

Vaikka Futuran kuolemasta on jo kaksi vuotta, sen kanssa tapahtuneet asiat vaikuttavat minuun voimakkaasti vielä tänäkin päivänä. Voisin vaikka kirjoittaa niistä kirjan, mutta en ole ainakaan vielä malttanut, koska kaipaan vuorovaikutusta niin paljon ja blogin tai muiden somekanavien kautta sitä on helpompi saada. Edelleen mietin päivittäin sitä, mitä virheitä tein Futuran kanssa ja kuinka voisin välttää toistamasta niitä Sapriinan ja Repen kanssa.

Vuosina 2010-2013 kisasin Futuralla jonkin verran pikkukisoissa. Yleensä osallistuimme kisoihin, joita järjestettiin tutuilla talleilla. Futura oli kova jännittämään kisapaikalla. Minulla ei ollut omasta takaa vetoautoa, kuskia eikä traileria, joten treenasimme vieraissa paikoissa harvakseltaan. Kisapäivänä hartain toiveeni oli aina se, että verryttely tapahtuisi radalla, jotta Futura pääsisi tutustumaan rataan verryttelyn yhteydessä. Jos oli suinkin mahdollista, käytin runsaasti aikaa siihen, että näytin Futuralle millaisia esteitä radalla oli. Futuraa jännitti aina, mutta se selvästi yritti parhaansa vuokseni.

Estekisoissa meillä meni yleensä hyvin. Futura hyppäsi kisoissa aina kovaa ja korkealta, koska vieraat esteet olivat sen mielestä hurjan jännittäviä. Niinpä se ei ainakaan kolautellut puomeihin ja saimme käytännössä aina puhtaan radan, jos Futura ei kieltänyt jollekin esteelle (tai jos en unohtanut rataa tai tippunut). Futuran laukka meni kisoissa aina ihan onnettomaksi räpellykseksi jännityksen takia. Estekisoista kuitenkin suoriuduimme yleensä sijoittuen.

Koulukisoissa Futura oli aivan kauhuissaan. Kouluaidat, tuomari ja yleisö pelottivat sitä. En saanut koskaan ratsastettua kunnollisia teitä Futuran jännityksen takia. Ensimmäisistä koulukisoistamme saimme tulokseksi 35 %, vaikka kisat olivat tutulla tallilla, jossa olimme monesti käyneet hyppäämässä sekä estekisoissa.

Futura ei suostunut menemään ollenkaan tuomaripäätyyn. En saanut tehtyä yhtäkään radalla ollutta tehtävää oikeassa pisteessä. Jälkikäteen minua harmitti, etten keskeyttänyt rataa. Vielä tänäkin päivänä ihan aidosti harmittaa, että pidin Futuraa väkisin siinä tilanteessa. Ajattelin, ettei hevosen kanssa saa luovuttaa, mutta silloin olisi ehdottomasti pitänyt! Muistaakseni tuomari taisi jopa kysyä minulta jossain vaiheessa rataa, keskeytänkö. En silti keskeyttänyt ja nyt jälkikäteen ajatellen on tosi vaikea ymmärtää, miksi en käyttänyt tuota mahdollisuutta.

Kotioloissakin kouluradat olivat meille haastavia, koska Futura jännittyi monesta peräkkäisestä tehtävästä. Sille loi turvallisuudentunnetta, kun samaa asiaa tehtiin melkein kyllästymiseen asti ilman suuria vaatimuksia. Jaksoin silti sinnikkäästi harjoitella kouluratoja ja kävimme vielä pari kertaa harjoituskisoissa. Seuraavalla kerralla tulos oli 45 %, eli jälleen hylätty, mutta selvä parannus ensimmäiseen kertaan. Kolmannella kerralla saimme jo hyväksytyn tuloksen, muistaakseni 52 %. Tämän jälkeen jätin kuitenkin suosiolla koulukisat kiertämättä.

Kävimme Futuran kanssa kisoissa yhteensä 12 kertaa. Kolme niistä oli koulukisoja ja loput estekisoja. Vain kaksi kertaa estekisoista jäi sijoitus saamatta ja useimmiten mukaan tarttui useampikin kuin yksi ruusuke. Käännekohtana kisaamisen suhteen olivat aluekisat, joissa oli yksi seuraluokka ja loput alueluokkia. Olin ollut aikeissa hankkia meille alueluvan, sillä olimme juuri voittaneet Keravan ratsastusseuran seniorien mestaruuden 100 cm tasolla ja uskoin, että meillä olisi kaikki mahdollisuudet pärjätä Futuran kanssa myös alueluokissa.

Olin unohtanut hoitaa lupa-asiat ajallaan, mutta päätin silti käydä katsomassa millainen meininki aluekisoissa on. Seuraluokan hyppäämällähän se selviäisi. Verryttely oli maneesissa ja kisat ulkokentällä. Radalle ei saanut mennä hevosen kanssa tutustumaan ennen omaa luokkaa. Sellaistahan se taitaa usein kisoissa olla, mutta minusta tuollainen menettely tuntui hevosta kohtaan epäreilulta.

En ollut ajatellut ammattilaisten kisaamista katsellessani, että kisoissa hevoset tosiaan joutuivat outoihin paikkoihin, joissa niiden piti lyhyellä varoitusajalla tottua kaikkiin paikalla oleviin ärsykkeisiin ja silti yltää parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Tunsin hevoseni ja tiesin, että se pelkäsi tilannetta aidosti. Pääsimme muistaakseni kolmen ensimmäisen esteen yli, kunnes Futura kielsi okserille kahdesti ja suoritus hylättiin.

Tuntui siltä, että olin tehnyt väärin hevostani kohtaan, kun olin pakottanut sen tilanteisiin, joissa sitä pelotti. Tiesin, että kisaamalla enemmän, valmentautumalla vieraissa paikoissa ja totuttamalla Futuraa erilaisiin ärsykkeisiin se olisi ehkä ajan myötä siedättynyt kisatilanteisiin. Futuralla oli kuitenkin ollut myös raviurallaan haasteita jännityksen kanssa. Hiitillä se oli kuulemma juossut hyvin, mutta kisatilanteessa jännittynyt ja hyytynyt. Mietin sen vuoksi, tottuisiko se kuitenkaan, vaikka yrittäisinkin. Ehkä Futura vain oli niin herkkäsieluinen, että sen oli parempi olla rennossa harrastekäytössä kuin kilpahevosena.

Tiesin, ettei minulla ollut rahaa tai resursseja kilpailla ja valmentautua useammin. Koska minulla ei ollut resursseja totuttaa hevostani rauhassa niihin asioihin, joita se pelkäsi, en halunnut enää tehdä sen kanssa niitä asioita. Kisaaminen ei ollut minulle tai hevoselle mitenkään pakollista, joten päätin etten kisaisi Futuralla enää koskaan ainakaan sellaisissa kisoissa, joissa rataan ei saisi tutustua hevosen kanssa ennen suoritusta. Yhdet estekisat kävimme hyppäämässä vielä parin vuoden kuluttua pikkutallilla, jossa verryttely tapahtui samalla radalla kuin suorituskin. Silloin voitimme molemmat luokat, jotka starttasimme. Siihen oli hyvä lopettaa kisaaminen.

Futura oli 15-vuotias, kun lopetimme kilpailemisen. Se oli palvellut koko elämänsä kilpailuissa ja ajattelin, että oli sitä kohtaan reilua jättää suuremmat tavoitteet taka-alalle. Futura oli raviurallaan juossut 49 starttia ja sitten vielä toiminut hienosti esteratsuna yrittäen aina kaikkensa, vaikka se olikin taustansa ja rotunsa puolesta kaikkea muuta kuin valmis esteratsu. Kiitollisuudesta Futuraa kohtaan päätin jatkaa harrastusta rennosti ja ilman suurempia tavoitteita. Sitä kesti neljä vuotta. Ne olivat ehdottomasti parhaat vuodet, jotka sain Futuran kanssa viettää.

Huomasin, että nautin paljon enemmän hyvän suhteen luomisesta hevoseen kuin kilpailemisesta tai voittamisesta. Tiedän, että Sapriina ja Repe ovat erilaisia kuin Futura. Luulen, että Repe saattaisi jopa olla kuin kotonaan missä tahansa, suhtautua uteliaasti uusiin paikkoihin, esiintyä kisoissa showmiehen elkein ja olla muutenkin luonteeltaan kilpahevoseksi sopiva. Sapriina varmaan stressaisi itsensä kipeäksi, jos joutuisi kisakäyttöön. Hevoset ovat niin yksilöllisiä!

Olen sitä mieltä, että kilpailuissa pitäisi ottaa paremmin huomioon hevosten tarpeet. Mielestäni hevosella pitäisi olla oikeus tutustua rataan ennen suoritusta. Se, että rataan saisi tutustua etukäteen, auttaisi varmasti monia hevosia huomattavan paljon. Jännittyneeltä ja huolestuneelta hevoselta ei voi vaatia huippusuoritusta tai suoritusta ylipäätään. Lisäksi kuolaimettomuus ja kannuksettomuus pitäisi mielestäni sallia kaikissa kilpailuissa.

Vaikka en itse kisaa, seuraan kyllä somessa muutamia kilparatsastajia, jotka vaikuttavat toimivan reilusti hevosiaan kohtaan. En käy katsomassa kisoja oikeastaan koskaan, mutta jos joku tuttu menestyy kilpailuissa, onnittelen kyllä. Se ei ole minulta pois, vaikka kilpaileminen ei minua kiinnostakaan. Saan joskus kommentteja, joissa minun väitetään pitävän itseäni muita parempana, kun en kisaa. Arvellaan, että pidän kilparatsastajia automaattisesti eläinrääkkääjinä ja varusteiden käyttöä täysin vääränä.

Mikään näistä väittämistä ei pidä paikkaansa. Mielestäni kilpaileminen on ihan OK, kunhan hevosen henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista huolehditaan. Jos sellaiseen ei ole resursseja, ei mielestäni pitäisi kilpailla. Tämä ei siis koske pelkästään hevosen fyysisen, vaan myös henkisen hyvinvoinnin varmistamista. Jos ei pysty totuttamaan hevosta pelottavaan asiaan hevoselle reilulla tavalla, sitä kohti ei pitäisi edetä.

Olen mielestäni itse toiminut monella tapaa väärin Futuraa kohtaan, enkä halua enää tehdä samoja virheitä. Onneksi otin opikseni jo sinä aikana kun Futura oli vielä elossa ja sain korjattua asiat. Huomasin, miten suhteemme parani kun jätin tavoitteet taka-alalle ja keskityin nauttimaan ystäväni seurasta.

Kaikkia asioita ei kuitenkaan voi korjata itse, sillä moni asia on kiinni myös kilpailujen järjestäjästä, kilpailusäännöistä ja kanssakilpailijoista. Stressaavien tilanteiden kohtaamista voi ja kannattaa harjoitella hevosen kanssa, mutta kilpailuissa on aina monta muuttujaa. Sen minkä voin itse korjata tai jättää tekemättä, on yksinkertaisesti olla osallistumatta kilpailuihin.

Futuran kilpailujännitys oli todella voimakasta – suoranaista pakokauhua. Pakokauhuisen hevosen kanssa toimiminen on kaikkea muuta kuin miellyttävää. En enää koskaan haluaisi joutua sellaiseen tilanteeseen hevosen kanssa. Siksi opetan Sapriinalle ja Repelle uusia asioita hitaasti, ilman suuria vaatimuksia. Näihin vaatimuksiin eivät kuulu kilpailut ainakaan niin kauan, kun olen sitä mieltä, etten itse pysty täysin varmistamaan, että hevoseni selviävät kilpailutilanteista pelkäämättä.