Muutama ihminen on eilisen päivän aikana linkittänyt minulle Helsingin Sanomien artikkelin, jossa kerrotaan eläinlääkäri Kati Tuomolan ravihevosille ja kenttähevosille tekemistä suututkimuksista. Artikkeli on luettavissa vain tilaajille, mutta siinä kerrotaan, että 261 ravihevoselle tehdyssä tutkimuksessa 84 prosentilla hevosista löytyi suustaan jonkinasteisia kuolainten aiheuttamia suuvaurioita. Yli puolella hevosista oli suussaan useampi kuin yksi vaurio. Vakavia vaurioita löytyi joka viidenneltä ravihevoselta.

Myös kenttäratsastushevosille on tehty Kati Tuomolan toimesta vastaava tutkimus, jonka tuloksia ei ole vielä virallisesti julkaistu. Joka neljäs Suomen kenttähevosista oli ollut mukana tutkimuksessa. Alustavien tietojen mukaan 52 prosentilla tutkimukseen osallistuneista kenttähevosista oli suussaan tuoreita vammoja. Vaikka tämä on vähemmän kuin ravihevosilla, määrä on silti huomattava.

Itse en ole käyttänyt kuolaimia hevosillani seitsemään vuoteen. Lopetin kuolainten käytön, kun entinen hevoseni Futura ei millään hyväksynyt tuntumaa kuolaimen ollessa suussa, enkä vuosienkaan yrittämisen jälkeen löytänyt kuolainta, jonka kanssa se olisi rentoutunut. Futura oli juuri sellainen ryöstämiseen ja pukitteluun taipuvainen hevonen, jollaisista tavallisesti ajatellaan, ettei niitä voi hallita ilman kuolaimia. Niin minäkin ajattelin Futurasta ennen kuin ymmärsin, että käytöksellään se vain pakeni kuolaimen aiheuttamaa kipua.

Hampaisiin erikoistuneen eläinlääkärin toimesta lopulta selvisi, että Futuran suussa oli runsaasti arpikudosta raviaikojen jäljiltä. Entisiltä omistajilta sain myös vanhoja eläinlääkärin papereita, joissa kerrottiin, että Futuralta oli useasti tullut verta suusta ajaessa ja se oli sen vuoksi ollut poissa treenistä ja kilpailuista muutamaan kertaan.

Voi kunpa voisinkin väittää, että ne vauriot jäivät sinne raviuralle ja koko kymmenen vuotta minun omistuksessani oli Futuralle mukavaa ja kivutonta aikaa. Olin niin sokea, etten kesällä 2013 tajunnut katsoa edes tuosta yllä olevasta kuvasta, jossa hevoseni haukottelee suu ammollaan, että sen suupielet olivat täynnä arpikudosta. Kukaan muukaan ei huomannut asiaa, vaikka julkaisin kuvan blogissa ja minulla oli tuhansia seuraajia.

Tuskinpa nuo kaikki suupielissä näkyvät arvet olivat vuosien takaisista vammoista peräisin. Olin itse repinyt Futuraa ohjista ties kuinka monta kertaa, kun se kuskasi minua ihan 6-0. Olin siis todennäköisesti itse aiheuttanut nuo vammat rakkaalle hevoselleni autuaan tietämättömänä koko asiasta. Kuukausi tuon kuvan ottamisen jälkeen siirryin onneksi käyttämään Futuralla kuolaimettomia suitsia. Jälkikäteen vain itkettää, mutta onneksi olen noista ajoista viisastunut.

Mielestäni on täysin käsittämätöntä, että hevosten suun terveyteen puututaan kilpailuissa vasta kun hevosen suun ulkopuolella on nähtävissä verta. En nähnyt kertaakaan 10 vuoden aikana Futuran suusta tulevan verta, mutta silti sillä oli yllä olevan kuvan kaltaiset arvet suupielissään. Jos nyt ihan järjellä mietitään, hevosen suussahan voi olla vaikka minkälaisia vaurioita ilman, että ne aiheuttavat suun ulkopuolelle ulottuvaa verenvuotoa. Voiko todella tässä asiassa vedepitävänä päätelmäketjuna olla se, että ”Jos ei tule verta, ei voi sattua”?

Olisi mielestäni järkevämpi sääntö esimerkiksi vaatia kaikilta kilpailevilta hevosilta todistus tietyn aikavälin sisällä suoritetusta, hammashuoltoon erikoistuneen eläinlääkärin tekemästä suututkimuksesta. Tällaisen tutkimuksen yhteydessä voitaisiin myös arvioida, millainen kuolain kyseisen hevosen suuhun sopii parhaiten.

Tarkastetaanhan rokotustodistuksetkin ilmoittautumisten yhteydessä – miksei siis voisi samalla tarkastaa, onko hammashuolto ajan tasalla? Jos ei hammashuoltoa ei olisi tehty esimerkiksi vuoden tai puolen vuoden sisällä (hevoselle määrätystä hammashuoltovälistä riippuen) tai jos vaurioita olisi edellisessä tarkastuksessa ilmennyt, hevoselle ei saisi myöskään kilpailulupaa. Tämän valvontamenetelmän lisäksi suututkimuksia voitaisiin tehdä myös kilpailupaikalla – mieluusti kaikissa lajeissa ja kaikille osallistuville hevosille.

Kuolainten käyttöä perustellaan sillä, että suurta pakoeläintä on pystyttävä hallitsemaan ja että kokenut ratsastaja osaa kyllä ratsastaa pehmeällä kädellä. Usein kuulee sanottavan, että ongelma ei ole kuolaimessa, vaan siinä miten sitä käytetään. Jokainen ratsastaja kuitenkin varmasti jossain tilanteessa menettää tasapainonsa ja repäisee ohjista tai tukeutuu niihin liikaa. Lisäksi kaikkien hevosten suussa ei ole tilaa kuolaimelle. Kuolain vie aina tilaa kieleltä, mutta joidenkin hevosten kitalaki on kertakaikkiaan niin matala, ettei suuhun mahdu ohutkaan kuolain. Kieli tarvitsee riittävästi tilaa, jotta sen verenkierto voi toimia normaalisti. 

Äärettömän taitavat ja kokeneet ratsastajat osaavat varmasti ratsastaa pehmeällä kädellä ja hallita vartalonsa hevosen liikkeissä, mutta suurin osa ratsastajista ei ole sillä tasolla. Ja jos ajatellaan, miten epäjohdonmukaista satunnainen ja vahingossa tapahtuva suusta repiminen on hevosta kohtaan, ei ihmekään että niin moni hevonen vastustelee kuolainta tai käyttäytyy muuten ongelmallisesti ratsastaessa. Vastusteleva hevonen voi esimerkiksi pureskella kuolainta, heitellä päätään, työntää kielen kuolaimen yli, huiskia häntäänsä, pukitella tai pitää päätään vinossa.

Koulukilpailuissa ja kenttäratsastuksen koulukokeessa kaikkien hevosten suu ja kuolaimet onneksi tarkistetaan. Suussa näkyvä veri voi johtaa kilpailusuorituksen hylkäämiseen tai kieltämiseen. Hesarin artikkelissa arvioitiin, että suutarkastukset tulevat todennäköisesti pian käyttöön myös estekilpailuihin. Mielestäni näkyvä veri ei tässäkään tapauksessa ole riittävä määritelmä sille, onko suussa vaurioita vai ei. Painevauriot ja mustelmat voivat aivan varmasti olla yhtä kipeitä kuin verta vuotavat haavatkin.

Hevosen suuta ei ole ihan helppo tarkastaa ilman eläinlääkärin apuvälineitä ja osaamista. Vauriot eivät näy ulospäin. Kaikki hevoset eivät myöskään näytä kipuaan selkeästi. Jos tosiaan tilanne on se, että osaa ratsastaa kuolaimella pehmeällä kädellä ja hevonenkin suhtautuu kuolaimeen rennosti, tyytyväisesti ja ilman protestointia (eikä suun aukomista estetä kireällä alaturpahihnalla), kuolaimen käytössä ei mielestäni ole mitään ongelmaa.

Itse en luota omaan ratsastustaitooni vielä 25 ratsastuskokemuksellakaan niin paljon, että uskoisin pystyväni käyttämään kuolaimia siten, ettei hevosen suuhun aiheutuisi siitä vaurioita. Aiemmin uskoin olevani riittävän taitava, mutta koska olen saanut enemmän tietoa kuolainten vaikutuksesta, olen todennut ettei minulla ole riittävästi kehonhallintaa, jotta voisin käyttää kuolaimia ilman, että miettisin jatkuvasti aiheutanko hevosen suuhun vaurioita.

Hevosen päässäkin on paljon hermoja ja jotkut hevoset voivat olla päästään herkempiä kuin toiset, joten pelkästään kuolaimettomiin suitsiin vaihtaminen ei takaa, että suitset ovat varmasti hevoselle mukavat. Suitset täytyy sovittaa jokaiselle hevoselle yksilöllisesti, eikä sopivia suitsia ole aina jokaiseen päähän ihan helppo löytää. Onneksi niitä voi myös tilata mittatilauksena.

Kuolaimettomista suitsista huomaa kuolaimia helpommin, jos ne hiertävät hevosta jostain kohdasta tai esimerkiksi painavat poskiluuhun ratsastaessa. Kuolaimettomatkin suitset voivat aiheuttaa painevaurioita käytettäessä suurta ohjasjännitettä, eli myös kuolaimetta ratsastaessa on sopivuuden lisäksi olennaista se, kuinka varusteita käytetään.

Usein olen kuullut perusteltavan kuolainten käyttöä sillä, että kuolaimia on tutkittu paljon ja kuolaimettomia suitsia taas ei niinkään. Varmasti enemmänkin tutkimuksia niin kuolaimettomien suitsien kuin kuolaintenkin käytöstä olisi hyvä tehdä. Kuolaimettomien suitsien sovittaminen on aivan varmasti tavalliselle hevosharrastajalle helpompaa kuin kuolainten sovittaminen, sillä hevosen pää on helposti nähtävissä ja tunnusteltavissa ihan päivittäin ja ilman eläinlääkäriä tai erityisiä apuvälineitä – toisin kuin suu. Jos kuolainten sopivuuden haluaa tarkistaa, eläinlääkäriltä kannattaa kysyä raspauksen yhteydessä, millaista kuolainta hän hevoselle suosittelee.

Mielestäni on epäloogista, että kuolainten käyttöä perustellaan sillä, ettei hevosta voi hallita muuten. Jos hevonen on vaikeasti hallittavissa, todennäköisesti se on jostain kipeä, pelkää tai kokee epämukavuutta. Jos hevonen kokee ennestäänkin kipua tai pelkoa, turvallisuutta ei minun logiikkani mukaan lisää se, että yhtälöön lisätään varuste, jolla on mahdollista aiheuttaa helposti vielä lisää kipua ja pelkoa. Kipeä ja pelkäävä hevonen ei voi olla turvallinen. Turvallisia hevosia saadaan, kun niitä koulutetaan järjestelmällisesti, rauhallisesti ja pitkäjänteisesti ilman kipua ja pelkoa tuottavia menetelmiä.

Ihminen kokee usein olonsa turvallisemmaksi käyttämällä menetelmiä, jotka vähentävät hevosen turvallisuudentunnetta; lisäämällä hevoselle liikkumista rajoittavia varusteita, jotka ainakin väärin käytettynä aiheuttavat tutkitusti kipua. Jos joudutaan hevosen kanssa siihen tilanteeseen, että vahvempaa hallintavälinettä oikeasti tarvitaan ja hevonen esimerkiksi lähtee käsistä, todennäköisesti sitä hallintaan tarkoitettua varustetta ei kovinkaan nätisti ja pienellä paineella siinä tilanteessa käytetä.

Nyt varmasti moni ajattelee, että mitä sitten, jos hätätilanteessa revin hevosta suusta – silloin on pakko ajatella omaakin henkeä ja terveyttä. Tai entä jos putoat selästä ja pidät turvallisuussyistä kaikin voimin kiinni ohjista, ettei hevonen pääse karkuun. Ajatellaan, että suuhun tulee siitä ohjissa roikkumisesta vaikka pienikin haava, mustelma tai painevaurio.

Mitä tapahtuu kun vaurio on suun sisäpuolella, etkä huomaa sitä ja käytät hevosella samoja kuolaimia taas seuraavana päivänä ja siitä yhä eteenpäin? Kun paine tulee samaan vaurioituneeseen kohtaan yhä uudelleen, pienikin vaurio voi lähteä helposti pahenemaan ja kroonistua. Ja kun mitään turvotusta, hiertymää tai haavaa ei näy ulospäin, tilannetta on vaikeampi huomata.

Kati Tuomolan tutkimusta en ole päässyt vielä itse lukemaan, mutta voin suositella Mirjami Miettisen tutkimusta kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön merkityksestä ratsuhevosen terveydelle. Se olisi mielestäni jokaisen hevosihmisen hyvä lukea läpi. Tutkimusmateriaalista saa melko hyvän käsityksen asioista, joita tulee ottaa huomioon sekä kuolainten että kuolaimettomien suitsien sovituksessa ja käytössä. Eläinlääkäri Mirjami Miettinen suositteleekin, että hevosen varustusta vaihdeltaisiin, jotta paine ei tulisi aina samaan kohtaan ja mahdolliset vauriot saisivat aikaa parantua.

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, en halua itse enää käyttää hevosillani kuolaimia. Sapriinalla kokeilin kerran ja se riitti. Se pureskeli kuolainta jo pitkillä ohjilla ratsastaessa ja taluttaessa niin paljon, etten näe mitään syytä kuolainten käyttöön. Lisäksi se toimii kuolaimettomilla suitsilla ja jopa ilman suitsia niin hyvin, ettei vahvempia hallintavälineitä tarvita. Repellä taas on eläinlääkärin tekemän suututkimuksen mukaan niin vähän tilaa suussaan sekä melko voimakas yläpurenta, että ohutkin kuolain voisi tehdä pahaa jälkeä kielelle ja hampaille. Repe on myös niin herkkä, että toimii mainiosti kuolaimetta.

En halua missään tapauksessa täysin tuomita kuolainten käyttöä. Jos tilanne on se, että hevonen liikkuu kuolain suussaan tyytyväisenä, suututkimuksissa ei löydy vaurioita ja ratsastaja on riittävän taitava, jotta osaa käyttää kuolaimia oikein, asia on kunnossa. Mutta entäs aloittelijat? Mielestäni etenkin ratsastuskouluissa olisi hyvä siirtyä kuolaimettomien suitsien käyttöön. Jos nuoret hevoset koulutettaisiin useammin toimimaan kuolaimettomilla suitsilla heti alusta lähtien, mitään hallintaongelmia tuskin tulisi.

Ihmisten käsitys siitä, ettei hevosta voi hallita ilman kuolamia, johtuu todennäköisesti pitkien ja jäykkien perinteiden lisäksi siitä, että moni on ehkä joskus kokeillut ratsastaa jollain epämääräisellä kuolaimettomalla virityksellä kouluttamatta hevosta sen kummemmin uudenlaisiin apuihin. Itsekin aikoinaan sorruin tähän Futuran kanssa ja totesin, ettei sillä voi ratsastaa kuolaimetta. Pari vuotta myöhemmin tajusin, että uudenlaiset avut täytyy opettaa hevoselle ennen kuin se voi ymmärtää ne. Kun opetin asian järjestelmällisemmin, kuolaimetta ratsastaminen onnistui ja jäi pysyväksi ratkaisuksi.

Hevoset ovat älykkäitä ja miellyttämisenhaluisia eläimiä. Sen sijaan, että niitä yritetään vuodesta toiseen hallita lisäämällä apuohjia tai kovempaa rautaa suuhun, on olemassa kestävämpi, turvallisempi ja hevosten terveyden kannalta parempi ratkaisu: Kouluttaa hevoset alusta lähtien kevyemmillä varusteilla ja pienemmillä avuilla. Kun tämä tehdään hevoselle motivoivalla tavalla ja ilman kivun ja pelon uhkaa, kuolaimettomuus voi ehkä vielä joskus olla uusi normaali.