Minulta toivottiin postausta siitä, miten hevosharrastukseni ja siihen liittyvät tavoitteeni ovat muuttuneet vuosien varrella. Innostuin aiheesta heti! Harvoin tulee mietittyä omaa hevoshistoriaa alusta loppuun ja tuli nopeasti sellainen olo, että se voisi olla itsellekin hyödyllistä. Kovin paljon vanhoja kuvia minulla ei valitettavasti ollut postausta elävöittämään.

Noin 25 vuotta sitten

Aloitin ratsastuksen 8-vuotiaana ratsastuskoulussa. Tavoitteeni oli saada oma hoitoponi, mutta se tuntui täysin toivottomalta, koska hoitajien ikäraja oli 12 vuotta. Halusin myös aina kovasti päästä hoitamaan hevosia, mutta tallilla jossa kävin, ei läheskään aina saanut itse laittaa ratsuaan kuntoon.

Minua ei kiinnostanut ensisijaisesti ratsastus, vaan enemmän olisin vain halunnut olla hevosten kanssa. Tähän en kuitenkaan harmikseni saanut helposti mahdollisuutta, sillä yleensä ponit juoksivat useita tunteja päivässä ja usein ratsuni oli ollut jo edellisellä tunnilla ja jatkoi seuraavalle. Kävin kuitenkin ponikerhossa, jossa pääsi vähän hoitamaan hevosia.

Noin 20 vuotta sitten

12-vuotiaana sain ensimmäisen hoitoponini Nissen ja sen jälkeen olinkin tallilla koko ajan. Nissestä olen kirjoittanut oman postauksensa, joka löytyy täältä. Ratsastustunneilla ratsastin usein niitä ”itsepäisimpiä” poneja, eikä minua haitannut pukittelu tai jumittaminen. Tykkäsin haasteista, enkä lannistunut vaikka tipuin välillä monta kertaa saman tunnin aikana. Halusin luoda hyvän suhteen hoitoponiini ja mielelläni ratsastin sillä tunneillakin. Ratsastin kaksi kertaa viikossa tunneilla ja jonkin verran sain ratsastaa hoitoponillani myös ilmaiseksi. Myöhemmin sain myös toisen hoitoponin Ellin.

Kävin oman tallin pikkukisoissa ja kerran shetlanninponien SM-kisoissakin, mutta mitään suurempaa intoa kisaamiseen minulla ei ollut. Kesäisin kävin mummuni naapurissa ravitallilla, jossa pääsin hoitamaan, ajamaan ja ratsastamaan myös ravureilla. Harrastin jossain vaiheessa sekä ratsastusta että valjakkoajoa, koska silloinen valmentajani ajoi valjakkoa. Myöhemmin valjakkotouhut kuitenkin jäivät, kun siirryin toiselle tallille hoitamaan yksityishevosia.

Yksityishevosten kanssa pääasiassa maastoilin ja ratsastelin koulukiemuroita. Käytin paljon aikaa hevosten hoitamiseen ja niiden kanssa seurusteluun. Hoidin pitkään myös varsaa, joten opin että hevosten kanssa voi tehdä paljon muutakin kuin ratsastaa. Tästä varsasta nimeltä Brilliant Dice löytyy postaus täältä.

Noin 15 vuotta sitten

Opiskelin ammattikoulussa Etelä-Pohjanmaalla luontoyrittäjäksi ja yhtenä oppiaineena minulla oli myös hevosten matkailukäyttö. Sain koulussa ratsastaa paljon nuorilla hevosilla. Kisaaminen ei edelleenkään kiinnostanut, mutta muutamissa pikkukisoissa kävin silloin tällöin omalla tallilla.

Lähdin Viroon työharjoitteluun hevostilalle, jossa sisäänratsastin nuoria hevosia ja vedin ratsastusvaelluksia. Virosta tarttui lopulta mukaan ensimmäinen ylläpitoponini Missis Anna. Pidin sitä koulun tallissa opintolainalla puoli vuotta ja se myös varsoi minulla ylläpidossa ollessaan. Koska Missi oli kantavana, minulla ei ollut sen kanssa mitään erityisiä tavoitteita. Se oli väärinymmärretty ja kovin nopeasti asioihin reagoiva pieni poni, jonka kanssa harjoiteltiin alkuun ihan vain selkäännousua ja sitä, ettei ratsastajan noustessa kyytiin tarvitse paeta paikalta. Lopulta pääsin kyllä jo ratsastamaankin melko hallitusti.

Opintojen loputtua ponin ylläpitäminen kävi haastavaksi, kun en halunnut enää asua vanhempien nurkissa vietettyäni kaksi vuotta opiskelija-asuntolassa. Hevosenpito ja itsenäisen elämän rakentaminen olivat niin haastava yhtälö, että Missis Anna varsoineen palasi Viroon. (Myöhemmin löysin Missis Annan varsan Milkywayn Suomesta, mutta se onkin toinen tarina, josta voin ehkä kirjoittaa lisää jossain vaiheessa!)

Noin 12 vuotta sitten

Minulla ehti olla vielä pari vuokra- ja ylläpitoponia ennen kuin tapasin Futuran. Futuran ostin sillä ajatuksella, että pelastan sen teurastuomiolta ja teen siitä ystäväni. Tavoitteita ei ollut aluksi ystävyyden lisäksi muita. Vähitellen huomasin Futuran hyppykapasiteetin ja aloimme tähdätä pikkukisoihin. Tavoitteita alkoi syntyä pienessä päässäni ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Aloin vaatia Futuralta ja samoin itseltäni yhä enemmän ja enemmän. Monessa asiassa mentiin hevosen äärirajoilla ja varsin reilusti poissa omaltakin mukavuusalueeltani, mutta siinä vaiheessa en ymmärtänyt asiaa. Hyppäsimme korkeimmillaan 145cm esteitä. Nyt tuntuu vähän utopistiselta. Futuran kanssa käytiin monet pikkukisat ja valmennukset, mutta saamani negatiiviset kommentit ja hevosen jännitys vaikuttivat aika nopeasti intooni kisata. Siitä tarinasta lisää tässä postauksessa.


Ratsastin tässä vaiheessa paljon myös muiden hevosia ja autoin aika montaa kaveria ja puolituttua nuorten hevosten ja entisten ravureiden ratsutuksessa. Tähän hommaan kuitenkin kyllästyin, sillä toisten omistamien hevosten liikuntaan ja varusteisiin oli hankala vaikuttaa ja huomasin, että näkemykset näiden suhteen poikkesivat monilla omistani. Muutamia pitkäaikaisia hevosystäviäkin sain ja näistä yksi tärkeimmistä oli ihana pikkulämppäri Onni (jonka Repe tuo aika vahvasti mieleen)!

Noin 7 vuotta sitten

Tässä vaiheessa olin jo luopunut kaikista kisatavoitteista. Futura oli selvinnyt ruokatorventukoksesta ja olin niin kiitollinen siitä, että se selvisi hengissä, etten kaivannut enää mitään muuta kuin mukavia ja rentoja hetkiä hevosystäväni kanssa. Siirryimme käyttämään kuolaimettomia suitsia, opetin Futuran kaulanarulla ratsastukseen ja tavoitteet pehmenivät koko ajan enemmän. Teimme asioita monipuolisemmin, mutta hyvin rennosti.

Käytin Futuran kanssa ruokapalkkaa, mutta en yhtä järjestelmällisesti kuin nykyään. Olin jo tässä vaiheessa ymmärtänyt tehneeni paljon asioita Futuraa kohtaan epäreilusti, joten halusin kiitollisuudenvelassa sitä kohtaan tarjota sille mahdollisimman mukavat ja rennot viimeiset elinvuodet. Viimeiset 4 vuotta Futuran kanssa kuluivat kinnerpattien aiheuttamia jumeja ja kolotuksia ehkäistessä, joten liikunnasta tuli säännöllisempää ja rennompaa sekä estetreenit vähenivät vuosi vuodelta.



Noin 2 vuotta sitten

Kun Futura lopetettiin, aluksi oli todella vaikea löytää kiinnostusta hevosia kohtaan uudelleen. Minulla oli vuoden aikana yksi liikutusponi ja yksi vuokrahevonen, mutta en osannut kunnolla nauttia niiden seurasta. Ihme kyllä kaikissa kuvissa silti näyttää siltä, että nautin ja ponikin nauttii. Minun oli kuitenkin tosiasiassa vaikea päästää uutta hevosystävää aidosti lähelleni. Vaikka tavallisesti olen pitänyt maastakäsittelystä, hoitamisesta ja muusta puuhastelusta jopa enemmän kuin ratsastuksesta, tässä kohtaa tuli vaihe, jolloin asenteeni hevosia kohtaan oli epätavallisen kylmäkiskoinen.

Halusin mieluumin ratsastaa kuin luoda suhdetta hevosiin, sillä kaikki lainahevoset tuntuivat väliaikaisilta ja niiden eteen tehty työ turhalta. Tavoitteita ei ollut ja harrastaminen oli ilotonta. Jälkikäteen on harmittanut, etten jaksanut nähdä vaivaa suhteen luomisessa hevosiin, jotka olivat elämässäni tässä vaiheessa, mutta toisaalta se oli ehkä välttämätön vaihe ennen kuin pystyin taas olemaan oikeasti läsnä hevosten kanssa.

Vuosi sitten

Löysin Sapriinan ja sen kanssa tavoitteeksi muodostui hevosen uudelleenkoulutus monipuoliseksi perhehevoseksi. En olisi valinnut Sapriinan tyyppistä hevosta pelkästään itselleni, sillä se oli kovin hidas, kankea, suuri ja kömpelö – juuri päinvastainen kuin hevoseni ovat yleensä olleet. Alkuvaiheessa suuressa roolissa oli Sapriinan kunnonkohotus. Tavoitteena oli kouluttaa Sapriinasta sellainen ratsu, joka sopii paremmin muille kuin minulle itselleni.

Muutamaa kuukautta myöhemmin löysin myös Repen ja ajattelin, että se voisi sopia minulle itselleni paremmin. Olin myös pitkään halunnut nuoren hevosen tai varsan, jonka saisin itse alusta saakka kouluttaa, joten 2-vuotias Repe oli siinäkin mielessä sopiva vaihtoehto.

Nyt

Molemmat hevoset ovat saaneet minut ajattelemaan asioita uusista näkökulmista. Olen jo pitkään nauttinut suuresti molempien kanssa puuhaamisesta ja löytänyt taas samanlaisen innon hevosten kanssa olemiseen, kuin minulla oli Futuran kanssa. Välillä tulee niitä hetkiä, kun kaipaan Futuraa ja sitä, miten helppoa sen kanssa kaikki olikaan. Toisaalta olen nyt innostunut kouluttamaan hevosiani selkeämmin ja tavoitteellisemmin ja uskon, että tätä menoa yhteistyömme kehittyy nopeammin kuin minun ja Futuran yhteistyö aikoinaan.

Samaan aikaan olen myös kokenut ihan valtavaa riittämättömyyttä, kun olen huomannut miten herkkiä nämä molemmat hevoset ovat, vaikka ne näyttävätkin monesti herkkyytensä hyvin eri tavalla kuin mihin olen itse tottunut – etenkin Sapriina, jolla on hyvin voimakas jähmettymisreaktio. Tuntuu, että vaikka kuinka haluaisin ottaa hevoseni huomioon parhaalla mahdollisella tavalla, usein siitä huolimatta huomaan toimivani epäreilusti.

Voin kertoa, että kaltaiseni ”Nyt mennään eikä meinata” -tyyppisen ihmisen on hyvin vaikea kestää sitä, ettei hevonen jännittäessään kertakaikkiaan liiku(Sapriina) tai että hevonen tarjoaa viimeisimpänä oppimaansa asiaa vastauksena aivan kaikkeen(Repe). Yritän opetella jatkuvasti itse rennommaksi ja pehmeämmäksi, mutta välillä iskee turhautuminen. Olen alkanut analysoida sekä omaa että hevosteni käyttäytymistä huomattavasti tarkemmin kuin koskaan ennen ja käyn tällä hetkellä läpi aika isoa prosessia, joka on lähtöisin kaikesta siitä mitä Futura ehti minulle kymmenen vuoden aikana opettaa ja mitä Sapriina ja Repe nyt jatkavat.

Haluaisin, että hevoseni saisivat entistä enemmän ilmaista itseään ja ehdottaa asioita, mutta toivoisin kuitenkin niiden haluavan toimia kanssani yhteistyössä. Tämä on välillä haastava yhtälö. Ei ole helppoa tasapainoilla siinä kohtaa, jossa toisaalta haluaisi antaa hevoselle enemmän itsemääräämisoikeutta, mutta säilyttää silti turvallisuudentunteen ja jonkinlaisen kontrollin.

Olen itse sen verran voimakkaasti yksilönvapautta ja valintojen mahdollisuutta vaaliva ihminen, että tuntuu väärältä yrittää kahlita hevosta, alistaa sitä tahtooni ja patistaa tekemään tietty asia juuri tietyllä hetkellä. Yritän koko ajan enemmän ja enemmän olla toimimatta sillä tavoin, mutta koska 25 vuoden hevoshistoriastani suurimman osan ajasta olen toiminut kuten on opetettu; pakottamalla, patistamalla ja alistamalla, siitä tavasta on tosi vaikea luopua. Tämä tietysti aiheuttaa paljon konflikteja oman pääni sisällä.

Ja kun tämän kaiken lisäksi olen melkoisen suurpiirteinen, huomaan olevani välillä epäselvä hevosta kohtaan. Viimeisen viikon aikana olen mennyt kolme kertaa kesken treenin istumaan tuolille kentän laidalle ja vain ollut siinä hevosen kanssa, koska tuntui väärältä jatkaa harjoituksia siksi, että olin epäselvä.

Nyt tavoitteena on oppia itse selkeämmäksi kouluttajaksi ja löytää molempien hevosten kanssa juuri ne asiat, joista hevoset nauttivat eniten. Kisaaminen ei edelleenkään kiinnosta, eikä juuri valmentautuminenkaan. Haluaisin rakentaa hevosteni kanssa sellaisen suhteen, jossa ne kokisivat tulevansa kuulluiksi. Olisi mukava päästä tekemään molempien hevosten kanssa monipuolisia asioita. Ratsastusta, ajoa, ratsastusjousiammuntaa, maastakäsittelyä, temppujen opettelua ja vaikka mitä olisi suunnitelmissa, mutta jos jokin ei onnistu, keksitään yhdessä jotain muuta.

Täytyy sanoa, että 25 vuodessa olen oppinut sen, miten paljon on asioita, joita en vieläkään osaa. Se on ehkä hevosharrastuksen suola ja sokeri, vaikka asian myöntäminen onkin ihan älyttömän vaikeaa, varsinkin kun sen joutuu nykyään tekemään jos ei nyt ihan päivittäin, niin ainakin viikoittain!