Moni onkin jo varmaan nähnyt Instagramista, mitä meille sattui Repen kanssa tiistai-iltana. Julkaisin videon tapahtuneesta Instagramissa ja viimeiset kaksi vuorokautta olen ollut ihan jatkuvan kommenttitulvan kohteena. Some meni minulla käytännössä tukkoon, kun sain sadoittain kommentteja ja viestejä ja video näyttää levinneen jo aika tehokkaasti ulkomaillekin. Ihmiset ovat selvästi olleet huolissaan tapahtuneesta, mutta kerron nyt heti alkuun, että hurjan näköisestä tilanteesta huolimatta olen aivan kunnossa. Repen tilanne ei harmillisesti vaikuta aivan yhtä hyvältä. Kerron tässä postauksessa pidemmän version siitä, mitä oikein tapahtui ja miten jatkamme tästä eteenpäin.

Repellä oli ollut taukoa selkäännousu- ja ratsastusharjoituksista noin kuukauden verran, kun päätin toissapäivänä käydä pitkästä aikaa selässä. Olimme tehneet kuukauden aikana paljon vapaana työskentelyä maasta käsin, puomitreenejä sekä maastolenkkejä taluttaen. Lisäksi olin ohjasajanut Repellä muutaman kerran ja opettanut sille monta uutta temppua. Muutamia outoja säikkymisiä oli kevään mittaan ollut, mutta pistin ne tuulisen sään ja kevätvillityksen piikkiin. Säikkyminen ei siis ole aiemmin ollut Repelle tyypillistä käytöstä.

Parina päivänä ennen tippumisepisodia Repe oli vaikuttanut maastakäsittelyssä vähän haluttomalta ravaamaan. En kiinnittänyt siihen silloin erityistä huomiota, sillä Repe oli juuri parina päivänä ollut irtojuoksutuksessa melkoinen ralliponi. Lisäksi oli lämmin sää ja Repen talvikarva on vielä aika paksu, joten mielestäni oli ihan järkeenkäypää, ettei juokseminen innostanut tavalliseen tapaan. Repe tarjosi itse hienoja väistöjä ja peruutuksia ravaamisen sijasta, joten harjoittelimme niitä ja luoksetuloa. Tutustuimme myös pressuihin ja kärryihin. Repe oli kiinnostunut ja aktiivinen, joten ei tullut mieleenkään, että se voisi olla jostain kipeä. Jostain syystä päähäni tuli ajatus, että käyn nyt vielä selässä kuukauden tauon jälkeen, katson mitä se siitä sanoo. Ajattelin, että sitten voisi taas jättää selkäännousut pidemmäksi aikaa pois harjoituksista.

Tiistaina nousin kyytiin ja Repe oli rauhallisen oloinen. Kävelimme pienen, ehkä noin 200 metrin vakiolenkin, jonka olemme tehneet Repen kanssa ehkä viimeiset 5 kertaa kun olen käynyt sen selässä. Mikko käveli Repen vieressä ja hoiti palkkaamisen nuolukivellä. Muutaman kerran annoin myös itse Repelle palkan selästä. Lopuksi ratsastin ihan lyhyen pätkän niin, ettei Mikko kulkenut vieressä, sillä alkumatka oli mennyt hyvin. Mikko päätyi kuvaamaan tämän pätkän videolle. Mietin juuri, tulisinko alas selästä ennen pihaan vievää loivaa alamäkeä, sillä alamäen kulkeminen ratsastajan kanssa on ollut Repelle vaikeaa. Pysäytin Repen, annoin sille palkan ja ajattelin, että kävellään vielä muutama metri ennen kuin tulen alas.


Samassa Repe sinkosi vauhdilla eteen ja ylös pukittaen rajusti. Koska olin juuri ollut kumartuneena palkkaa antamaan, pidin ohjista kiinni yhdellä kädellä eikä minulla ollut jalustimia, ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä kyydissä. En tosin varmaan olisi pysynyt niin yllättävässä tilanteessa kyydissä jalustimet jalassa tai ohjat kädessäkään, mutta ainakin nyt olin täysin avuton räsynukke. Lensin selälleni Repen jalkoihin ja se sai sellaisen paniikinomaisen taistelureaktion, jota en ole koskaan ennen hevosen kanssa kokenut. Repe vain pyöri ylläni huitoen takajaloillaan joka suuntaan. Mikko huusi Repelle ”Pyyr pyyr pyyr”, jolloin Repe vähän havahtui ja lähti juoksemaan pois päin minusta.

Ihme, ettei se osunut minuun kunnolla niillä potkuillaan. Joku osa Repen jaloista kyllä osui todennäköisesti jossain vaiheessa ainakin päähäni, käteeni, kylkeeni ja pohkeeseeni, mutta kaviot tuskin osuivat suoraan mihinkään ainakaan voimalla. Käteeni tuli pieni haava ja iso mustelma, niska-, kylki- ja vatsalihakseni ovat aivan jumissa, mutta päähän ei onneksi tullut mitään kovempaa täräystä, vaikka ihan senttien päässä oli sekin. Kypärä varmasti pelasti paljon! Aina vain ihmettelen, kuinka monta elämää minulla oikein on. Olen nimittäin aiemminkin selvinnyt yhtä täpäristä tilanteista pelkillä mustelmilla. Alkuperäinen video löytyy Instagramista ja Facebookista. Tässä hidastettu versio.

Ilta meni täristessä ja järkytyksestä palautuessa. En uskaltanut tapaturman jälkeen enää mennä takaisin Repen kyytiin, sillä sekin vaikutti todella kauhistuneelta tapahtuneesta. Kävin kyllä selkäännousujakkaran päällä nojailemassa Repen selkään, mutta se ei uskaltanut ottaa palkkaa minulta eikä Mikoltakaan, joten arvioin tilanteen olevan liian jännittävä ja riskin uuteen paniikkireaktioon aivan liian suuri.

Lisäksi pukki ja sen jälkeen jatkunut potkiminen ja pyöriminen oli ollut niin yllättävä ja raju reaktio, että käytös tuntui minusta erikoiselta. Halusin selvittää, mikä tuollaisen reaktion oikein aiheutti. Epäilin heti ensimmäisenä sähköiskua, jonka Repe olisi voinut saada esimerkiksi hihastani herkkua ojentaessani, mutta tajusin, että kyse voisi hyvin olla jostain vakavammastakin.

Halusin jakaa videon, vaikka tiesin jo etukäteen, että se tulee herättämään paljon kohinaa ja spekulointia. Mielestäni on tärkeää olla rehellinen ja kertoa myös epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä. En voisi mitenkään pitää blogia tai julkaista somessa näin paljon materiaalia hevosistani, ellen uskaltaisi tehdä sitä rehellisesti. Olisi vastuutonta valehdella tuhansille seuraajille, joten jaan myös epäonnistumiset, mikäli niiden julkaisusta ei ole haittaa kolmansille osapuolille.

Katsoin videota seuraavana aamuna uudelleen ja uudelleen. Huomasin, että moni olikin jo arvellut videon kommenteissa, ettei kyseessä voinut olla sähköisku. Itsekin aloin kallistua siihen, että noin rajun reaktion voi aiheuttaa vain todella voimakas kipu- tai pelkotila. Lisäksi Repe näytti ontuvan videon loppupuolella muutaman askeleen, mitä en ollut edes tajunnut katsoa siinä vaiheessa kun olin vielä ihan järkyttynyt tippumisesta.

Repen kanssa selkäännousuharjoituksia on tehty pikkuhiljaa ja rauhassa, eikä se ole koskaan pelännyt ratsastajaa tai oikein mitään muutakaan. Toki nuori hevonen voi kokea ensimmäisellä kerralla putoavan ratsastajan todella pelottavana, mutta Repen tapauksessa en jotenkin usko siihen, sillä se on aina suhtautunut kaikkeen tekemiseen todella mutkattomasti, sietäen monenlaista kyljellä roikkumista ja apinointia seisten kuin tatti paikallaan.

Vaikka Repe onkin hyvin herkkä kaikelle paineelle, nopea reaktioissaan ja myös kova potkimaan ja pukittelemaan kierrosten noustessa, se on silti aina kuunnellut kaikkia apujani aivan äärimmäisen tarkalla korvalla ja esimerkiksi ratsastaessa joskus innostuksissaan raville yrittäessään hidastanut ja pysähtynyt aivan välittömästi pelkästä ääniavusta. Myös maasta käsin kierrosten noustua Repe on osannut lopettaa riehumisen aina lyhyeen ja malttanut rauhoittua yllättävän nopeasti ihmisen pienestäkin pyynnöstä.

Olen useita kertoja kompastunut ja kaatunut Repen viereen esimerkiksi metsässä rämpiessämme, eikä se ole koskaan yrittänyt potkia minua niissä tilanteissa. Kerran Repe on tosin pukittanut minua kohti kaatuessani, kun liukastuin juoksuttaessani sitä.

En tiedä miksi, mutta minulle tuli pari päivää ennen tuota tiistain tapaturmaa mieleen sellainen outo ajatus, että Repe varmaankin saattaisi potkia putoavaa ratsastajaa. Toki se riehuu välillä juoksutuksessa niin irtona kuin liinassakin, pukittaa säikähtäessään ja uhkailee välillä Sapriinaakin potkuilla maastossa, mutta en silti ymmärrä, mistä tuo ajatus putoavan ratsastajan potkimisesta oikein tuli – ja miksi se tuli juuri muutama päivä sitten?! Intuitio on aina yhtä hämmentävä!

Tippumisvideoon tuli valtava määrä kommentteja ja sain myös paljon yksityisviestejä. Yllättävintä ja ikävintä oli se, että joissain kommenteissa syytettiin tapahtuneesta liian pehmeitä koulutusmetodejani ja spekuloitiin, että Repe ei vain kunnioita minua, pyrkii alistamaan ja siksi käyttäytyy noin. Tai että se pitäisi suoraan laittaa Atrian autoon, sillä tulee tappamaan minut vielä jonain päivänä. En jaksanut provosoitua yhdestäkään tällaisesta kommentista.

On sääli lähinnä hevosten hyvinvoinnin kannalta, että ihmiset tuntuvat suhtautuvan yllättävän vihamielisesti pehmeämpiin koulutusmetodeihin, syyttävän hevosta tai kritisoivan omistajan liian lepsuja rajoja tällaisen onnettomuuden sattuessa. Onnettomuuksia voi aina yrittää ennaltaehkäistä, mutta jos hevonen saa esimerkiksi kivusta tai pelosta johtuvan todella voimakkaan pakoreaktion, se toimii täysin vaistojensa varassa. Siinä ei enää paljon ihminen pysty vaikuttamaan.

Toki turvallisuuden voisi aina ottaa paremmin huomioon, mutta kunnioitus hevosen ja ihmisen välillä ei ole vain sitä, että hevosen pitäisi kunnioittaa ihmistä. Myös ihmisen täytyy kohdella hevosta kunnioittavasti ja siihen kuuluu se, että hevosen mielipiteitä kuunnellaan ja että myös kivun mahdollisuus otetaan aina hevosen käytöstä tutkiessa huomioon.

Jos jonkun virheen tässä asiassa olen tehnyt, niin pahin niistä on se, etten ole huomannut hevoseni kipua aikaisemmin. En toki voi olla varma, kuinka kauan kipu on ollut olemassa, mutta veikkaisin, ettei se nyt ihan puun takaa ole juuri tuossa hetkessä ensimmäistä kertaa iskenyt.


Täytyy kuitenkin nyt ensisijaisesti muistaa, että hevonen ei koskaan tee tuollaisia asioita tahallaan, ihmistä alistaakseen tai johtajaksi pyrkiäkseen. Jos hevonen reagoi noin voimakkaasti, kyseessä on todennäköisesti äkillinen kipu tai vanha trauma. Repellä ei oikein vanhoja traumoja voi olla, joten olen nyt täysin vakuuttunut siitä, että se on kipeä. Eilen katsoimme ja kuvasimme vielä Repen liikkumista ja huomasin, että se liikkui epäpuhtaasti ja könkkäsi vasemmalla takajalallaan. Epäpuhtaus korostuu ympyrällä ja käynnistä raviin siirtyessä.

Olen saanut muutamia kommentteja, joissa epäiltiin reaktion syyksi takapolven lukkiutumista eli hakautumista, joka on nuorilla hevosilla melko tyypillinen vaiva ja menee yleensä ohi lihasten kehittyessä ja kasvun tasaantuessa. Hakautuessaan takajalka on vähän taaksepäin ojentuneena, polvi ja kinner täysin jäykkänä ja vuohinen taaksepäin taipuneena. Selvittelin asiaa Googlesta, kavereilta ja eläinlääkäriltäkin. Tämä voisi olla ihan mahdollinen syy Repen oireiluun, mutta toki aina voi olla se mahdollisuus, että nuoreltakin hevoselta löytyy jotain isompaakin vikaa.

Kokeilin vielä tunnustella takapolvia ja Repe latasi suoraan potkun takaviistoon, vaikka en edes kovaa puristanut. Tunnustelin molemmat takapolvet ja kummastakin tuli sama reaktio, mutta vasemmasta voimakkaampi. Mitenkään turvonneilta ne eivät tuntuneet, mutta vaikea sanoa, kun en paljoa pystynyt tunnustelemaan reaktion takia.

Tänään hevosilla oli kengitys ja huomasin selvästi, että Repe ei olisi millään halunnut varata pidempiaikaisesti painoa vasemmalle takajalalle. Oikean takasen kengitys olikin melko hankalaa ja aina kun Repe sai tauon, se lepuutti vasenta takajalkaansa. Repe yritti myös potkaista kengittäjää muutaman kerran, kun hän yritti nostaa oikeaa takajalkaa. Onneksi kengittäjä osasi varoa potkuyrityksiä, sillä kerroin hänelle jo kengityksen alussa tiistaina tapahtuneesta reaktiosta ja kehotin olemaan tarkkana takajalkojen kanssa.

Myöhemmin tänään harjailin itse Repeä. Se mulkoili minua todella pahasti vasenta takajalkaa lähestyessäni ja siirtyi heti rivakasti sivummalle, joten edes yrittänyt koskea takajalkoihin enää tänään. Todennäköisesti kengitys rasitti nyt jalkaa entisestään ja siksi Repe reagoi takapäätään lähestyvään ihmiseen noin voimakkaasti. Voi Repe-parka!

Soitin tänään eläinlääkärille ja hän kuitenkin arvioi, ettei Repen tilanne ole ihan akuutti, sillä se liikkuu tarhassa normaalisti. Täytyy kuitenkin seurailla tarkasti Repen vointia, jos kipureaktioita ilmenee lomailusta huolimatta. Nyt Repe saa siis vain olla jonkin aikaa. Epätietoisuus on kurjinta, kun ei voi tietää onko kyseessä sellainen vaiva, johon liikunta auttaa vai jota liikunta pahentaa. Tuohon takapolven lukkiutumiseen (jota eläinlääkärikin epäili oirekuvauksen perusteella mahdolliseksi syyksi) auttaa lihaksiston vahvistaminen. Aina hevosilta voi löytyä myös epäonnisia rakennevikoja, hermostollisia ongelmia tai vaikka mitä, joten en uskalla jatkaa mitään harjoituksia ennen kuin Repe on tutkittu.

Noin voimakkaasti reagoiva hevonen on hengenvaarallinen ja jos kyse on oikeasti kovasta kivusta, ei siinä ole enää merkitystä hevosen koulutuksella, varusteilla tai osaamistasollakaan. Silloin hevonen menee taistele ja pakene -tilaan kyselemättä ja yllättäen. Varmasti monet niistä riehumisista, jotka ihmiset usein pistävät nuorilla hevosilla nuoruuden hölmöilyjen piikkiin, johtuvat kasvukivuista. Itse olen sitä mieltä, että Repen viime päivien reaktiot ovat olleet pelottavan voimakkaita siihen nähden, että ne olisivat vain kasvukipuja tai lihasperäisiä oireita. Mutta ei sitä koskaan tiedä – ehkä tässä käy hyvin ja tämä onkin vain ohi menevä, vähän kipeämpi kasvuvaihe.

Saan onneksi toukokuun puolella klinikka-auton käymään meillä kotona Repen röntgenkuvausta ja ontumatutkimusta varten. Toivottavasti syy löytyisi, eikä Repen tarvitsisi enää kärsiä kivuista tai meidän ihmisten pelätä sen voimakkaita reaktioita. Jos Repen selkään vielä joskus pääsen, koulutus täytyy tietysti tehdä alusta saakka uudestaan ja rakentaa luottamus murunen kerrallaan molemmin puolin. Ja ainakin stunttiratsastajallemme Sepolle olisi luvassa töitä sitä ennen!

Olen kokenut pahoja tippumisia joskus aiemminkin. 15 vuotta sitten putosin maastossa, menetin tajuntani ja sain aivotärähdyksen. Kolme vuotta sitten putosin metalliaitaa päin kaverin nuorelta hevoselta, joka hyppäsi kynttilänä pystyyn. Sain valtavan reiän poskeni sisäpuolelle, kun hammas melkein lävisti koko posken. Tikkejä piti laittaa reilusti, eikä hymyni ole enää ihan entisensä, sillä toinen suupieli jäi vinoksi.

Vuosi sitten Sapriina kaatui toisen etujalan pettäessä alta pehmeällä hiekkakentällä pukittamisen seurauksena ja olin vähällä jäädä kierivän hevosen alle. Futuran kanssa tippumisia sattui aika paljon, mutta mikään niistä ei ollut pahimmasta päästä. Jostain syystä Futuralta onnistuin usein putoamaan jaloilleni.

Tämä tilanne Repen kanssa oli pelottavampi kuin kaikki nämä aikaisemmat tippumiset, sillä kyseessä oli oma, tuttu ja nuoresta iästään huolimatta rauhalliseksi kokemani hevonen, joka jäi täysin puskista tulevan rodeoloikkansa jälkeen päälleni pyörimään ja potkimaan aivan kuin sillä olisi napsahtanut jokin tärkeä asetus pois päältä. Rehellisesti sanottuna on tosi vaikea arvioida, kuinka pystyisin enää ikinä luottamaan Repeen samalla tavalla kuin ennen, mutta sen näyttää vain aika.

Onneksi meillä on myös ihana, turvallinen nallekarhu Sapriina. Sen selkään olenkin jo tippumisen jälkeen kiivennyt pariin kertaan, eli mitään yleistä ratsastuskammoa minulle ei onneksi jäänyt. Minulle on juuri nyt tärkeintä, että olen yhä hengissä ja saan jatkaa yhteistä elämää rakkaideni kanssa. Vetää aika hiljaiseksi, kun tajuaa miten lähellä kaviot kävivät päätä ja selkää. Siinä olisi voinut ihan hyvin mennä henki tai liikuntakyky.

Tapaturman myötä olen herännyt taas kerran ajattelemaan, kuinka pienestä elämä onkaan kiinni. Nyt osaan taas entistä enemmän arvostaa jokaista hetkeä, omaa terveyttäni, kaikkia niitä rakkaita ja tärkeitä ihmisiä ja eläimiä, joiden kanssa saan elää – sekä tietysti sitä, että Sapriina vain jähmettyy säikähtäessään. Muistakaa tekin, että elämä voi muuttua sekunneissa, joten siitä pitää nauttia aivan täysillä silloin kuin se on vielä mahdollista!