Tämän postauksen kirjoitan ainoastaan purkaakseni omia ajatuksiani tästä Repen tilanteesta, nimittäin niitä risteilee päässä aivan älytön määrä. Kirjoittaminen auttaa, joten yritän saada sen avulla vähän mieltäni purettua. Viimeviikkoinen eläinlääkärikäynti tai lähinnä hoitaneen eläinlääkärin asenne on harmittanut aivan älyttömästi ja laitoinkin klinikalle siitä palautetta.

Kaikilla tuntuu olevan tästä meidän tilanteesta jokin mielipide tai näkemys, enkä voi välttyä kyselyiltä, neuvoilta tai syytöksiltä. Tippumisvideo on levinnyt somessa todella laajalle, eikä sitä voi kontrolloida mitenkään. En edes yritä, koska fakta on, että se mitä nettiin laittaa, leviää todella tehokkaasti – eikä sitä voi estää. Jos yrittäisi, saisi kohta keräillä mielenterveytensä rippeitä netin syövereistä.

Jos en kerro julkisesti miten Repe voi, siitä kysytään viimeistään parin päivän päästä. Jos taas kerron, siitä kysytään silti lisätietoja, spekuloidaan ja neuvotaan. Jos en kerro, spekulointi voi tapahtua jossain muualla kuin minun kanssani viestitellen ja tapahtuukin. Jos kerron, on todennäköisempää että ihmiset kysyvät suoraan minulta, eivätkä spekuloi muualla. Asia on joka tapauksessa minulle itselleni koko ajan esillä. Sitä ei saa koskaan pois mielestä. Ei edes yöllä.

Ihmisten kyselyitä, uteluita ja neuvoja pahempaa olisi se, että joutuisin jotenkin piilottelemaan asiaa ja välttelemään siitä puhumista. Saan joka tapauksessa enemmän irti sitä kautta, että kerron asioista avoimesti ja pääsen keskustelemaan ihmisten kanssa, kuin siitä että vatvoisin asiaa loputtomiin täällä kotona tai kavereiden kanssa. Mitä isommalla otannalla ihmisten kanssa keskustelen, sitä laajemmin pystyn itse ajattelemaan.

Välillä ihmiset hyvää hyvyyttään neuvovat pitäytymään poissa somesta ja pitämään Repeen liittyvät asiat itselläni. Ei sekään auta. Keskustelu ja kirjoittaminen on terapeuttista hommaa. Jos yksinään vatvoo asioita, tulee ennen pitkää hulluksi. Loppujen lopuksi ainut vaihtoehto on kertoa asioista rehellisesti. Vahinko on jo tapahtunut ja asia on julkista riistaa, vaikka tekisin mitä.

Tuntemattomien kommenteista suurin osa on tietenkin pelkkiä arvauksia, sillä kaikkea ei mitenkään voi saada somen kautta selville. Jos joku tilanteesta tietämätön tulisi meille katsomaan Repeä, ei hän todennäköisesti huomaisi siinä mitään erikoista – kuten ei eläinlääkärikään huomannut ”kiukkuisuutta” lukuunottamatta. Hevosen omistajana taas huomaan pienetkin muutokset käytöksessä ja liikkumisessa helpommin.

Somessa on ikävää se, että ihmiset tekevät monesti suoria tulkintoja ja oletuksia toisen sanomisista omien kokemustensa kautta. Jos esimerkiksi kerron, että Repe on ollut aggressiivinen, oletetaan että se puree ja potkii jatkuvasti, eikä sitä pysty käsittelemään. Joku ulkopuolinen ei varmaan pitäisi Repeä kovinkaan aggressiivisena, mutta se on aggressiiviinen verrattuna tavanomaiseen käytökseensä. Monet hevoset ovat huomattavasti vaarallisempia käsitellä ihan terveinä ollessaankin. En usko, että esimerkiksi eläinlääkäri piti Repeä mitenkään epätavallisen hankalana tapauksena, vaikka se yrittikin jonkin verran potkia tutkimuksissa.

Koska olen itse joutunut Repen ”potkittavaksi” tiputtuani selästä, pidän varmasti Repeä myös vaarallisempana kuin pitäisi joku muu, jota se ei ole koskaan yrittänyt potkaista. Koska olen nähnyt, että se tosiaan potkaisee voimalla suoraan sivulleen, jos ihminen sattuu koskemaan tiettyyn triggerpisteeseen liian kovaa, olen varovainen. Jatkuva varuillaan olo ei tietenkään tee kovin hyvää hevosen ja ihmisen suhteelle.

Ei ole helppoa huomata pelkäävänsä omaa hevostaan. Tai oikeastaan täytyy sanoa, että sen huomaaminen ja myöntäminen on ollut vaikeinta 25-vuotisen hevoshistoriani aikana. Pystyn kyllä harjaamaan ja taluttelemaan Repeä nyt kun pahimmat kivut ovat menneet ohi ja se on rauhoittunut, mutta kyllä selkärangassa on koko ajan jokin muistuttamassa tapahtuneesta. Tämän postauksen kuvat on otettu eilen, eikä niistä ihme kyllä huomaa jännittyneisyyttä. Repe kuitenkin tuntui jännittyneemmältä kuin normaalisti. Se myös ärsyyntyi kuvaustilanteesta tavallista nopeammin ja veti jo muutaman minuutin kuvaussession jälkeen korvansa pysyvästi luimuun.

Kolmen viikon takaisen onnettomuuden myötä romuttui puolet itseluottamuksestani ratsastajana ja hevosenkäsittelijänä. Lisäksi romuttui kaikki se työ mitä Repen kanssa tähän saakka olimme tehneet, kaikki ne haaveet, mitä minulla oli Repen kanssa tulevaisuuden varalle… Aivan kaikki, mikä minun ja Repen keskinäiseen suhteeseen liittyi. Mitään ei ole enää käytännössä jäljellä. Vain hevonen ja ihminen, jotka kumpikin ovat varuillaan toistaan kohtaan. Ei kovin hyvä yhdistelmä.

Ei myöskään ole helppoa, kun vastauksia ei ole, joutuu taistelemaan kynsin ja hampain niitä saadakseen ja vakuuttaakseen muut siitä, että Repe on kipeä. Jos meillä olisi kolmas hevonen, voi olla että olisin jo päättänyt kuskata Repen klinikalle. Repen lisääntyneen aggressiivisuuden ja ongelmakohdan alustavan paikantamisen takia olisin silti halunnut ensin tutkituttaa sitä meillä kotona mahdollisimman paljon.

Kotona tutkimiseen aiheuttaa haasteensa se, että olen löytänyt alueeltamme vain muutamia eläinlääkäreitä, jotka tekevät klinikkatason tutkimuksia kotitalleilla. Harmillisesti olemme kaikkien näiden käyntialueen ulkopuolella tai kauimmaisella rajalla, joten meille ei joko haluta tulla ollenkaan tai veloitetaan korkeampaa käyntimaksua, kuten viime viikolla käynyt klinikkaeläinlääkäri teki.

Klinikoista on vaikea valita sopiva, kun ei vielä tiedetä, mitä pitäisi tarkalleen tutkia. Joillain klinikoilla tutkitaan ortopedisia ongelmia, mutta ei esimerkiksi ollenkaan sisätauteja. Meillä klinikkareissu itsessään vaatisi niin paljon suunnittelua, etukäteen tehtäviä toimenpiteitä ja kolmansien osapuolten apua, että mikäli päätyisimme Repen klinikalle viemään, olisi tärkeää, ettei reissua tehtäisi turhaan ja että valitulla klinikalla voitaisiin oikeasti tutkia kaikki tarpeellinen huolellisesti.

Jos vatsa haluttaisiin tähystää, paastottaminen vaatisi paljon järjestelyjä, sillä laitumella kasvaa jo tähän aikaan vuodesta kaikenlaista syötävää ja makuuhallissa on olkea kuivikkeena. Repe varmasti söisi sitä tai vähintään pureskelisi puuta, jos ei saisi heinää. Paastottamista varten pitäisi järjestää sairaskarsina kokonaan eri kuivikkeella. Se olisi toki järjestelykysymys, mutta koska hevosia ei ole meillä koskaan pidetty sisällä öisin, erikoisjärjestely aiheuttaisi varmasti stressiä niille.

Hevosten täytyy tietenkin sietää elämässään jonkin verran stressiä. Stressi on väistämätöntä ja jossain määrin luonnollistakin hevosille, sillä ne ovat saaliseläimiä, joiden täytyy aina olla vähän varuillaan ympäristönsä suhteen. Mutta stressi siitä, ettei saa ruokaa, on läpi vuorokauden laiduntavalle eläimelle suorastaan kärsimystä.

Paastottamisesta minulla on Futuran ajoilta todella huonoja kokemuksia. Se joutui paastoamaan ruokatorventukoksen takia pari kertaa saman viikon aikana. Paastottamisesta aiheutui Futuralle suuret henkiset traumat, eikä sitä voitu pitää muiden hevosten kanssa samassa tarhassa vuoteen. Siitä tuli todella aggressiivinen ruoan suhteen ja lopulta se piti sulkea pieneen postimerkkitarhaan talvikuukausiksi, koska se ei antanut kenenkään syödä. En myöskään itse voinut harjata Futuraa, jos sillä oli heinää karsinassa. Kerran Futura meinasi myös hyökätä koirani kimppuun, kun se tuli karsinan eteen seisomaan ruoka-aikaan.

Pidän paastottamista isona riskinä hevosten henkiselle hyvinvoinnille, eikä se tietysti mahahaavankaan kannalta ole hyvä juttu. Paastottaminen on vain ikävä kyllä välttämätön paha, jos mahahaavasta halutaan virallinen diagnoosi. En ole siis tehnyt vielä mitään vankkumatonta päätöstä siitä, etten ikimaailmassa voisi viedä Repeä tähystettäväksi ja paastottaa sitä, mutta siihen on kuitenkin todella iso kynnys.

Tässä tilanteessa on tullut hyvin esille nämä kahden hevosen kotitallin haasteet ja kolmannen jäsenen hankkiminen laumaan voisi olla fiksukin ratkaisu. Sapriinaa en nimittäin suostuisi ikinä jättämään yksin kotiin, eli sille pitäisi hommata klinikkareissun ajaksi joku seuralainen. Todennäköisesti saisimme jostain lainahevosen meille, mutta on siinäkin oma sirkuksensa, että laumaan tuodaan väliaikainen jäsen. Aika monta liikkuvaa osaa löytyy tästä palapelista. Kolmas oma hevonen alkaa tuntua yhä fiksummalta vaihtoehdolta. Jos lauman lukumäärä olisi pysyvästi kolme, yhden kanssa olisi helppo lähteä niin lyhyelle kuin pidemmällekin reissulle.

Lastaaminen on sitten ihan oma juttunsa. Molempia hevosia on kuljetettu kerran elämässään, eikä lastaaminen mennyt kummallakaan meille muuton yhteydessä putkeen. Repeä lastattiin kaksi tuntia ja se tuli takapuomin alta kertaalleen ulos rytinällä (tähän liittyen olen nyt miettinyt, onko takapuomin alle jumiin jääminen voinut aiheuttaa selkään jotain vaivaa, joka ei ole aiemmin näkynyt ulos päin!) ja Sapriinaa lastattiin 4 tuntia, jonka jälkeen se oli pakko laittaa liinoilla väkisin sisään. Kello oli nimittäin jo kymmenen illalla ja Repe oli jo kotona odottamassa.

En enää koskaan haluaisi pakottaa hevostani koppiin, ellei ole kyse elämästä ja kuolemasta. Joku voi ehkä nyt ajatella, että olen liian herkkänahkainen, mutta ajatelkoon. Jos meillä olisi oma koppi, olisi helpompi treenata lastaamista, mutta tilanne on mikä on ja siihen on tällä hetkellä tyydyttävä. Lastausta ei voi opettaa hevoselle ihan hetkessä ja klinikalle pitää päästä tiettyyn kellonaikaan.

Lisäksi 16 tuntia paastonneen, nälkäisen hevosen lastaaminen olisi varmasti hermoja raastavaa niin hevoselle kuin ihmisillekin. Olisi riski, että joutuisimme laittamaan Repen koppiin sellaisella tavalla, joka ei edistäisi kuljetusten onnistumista tulevaisuutta ajatellen. Haluaisin välttää pakottamista mahdollisimman pitkälle.

Tuntuu, että suurin osa hevosihmisistä – niin eläinlääkäreistä, harrastajista kuin ammattilaisistakin – miettii hevosen sairastuessa lähinnä asioiden fyysistä puolta ja unohtaa sen, että hevonen on herkkä ja tunteva eläin, joka voi traumatisoitua suhteellisen helposti. Jos sairastuminen ei ole akuutti ja on aikaa harkita erilaisia vaihtoehtoja, yritän itse mieluiten löytää sellaisen toimintatavan, joka ei aiheuta hevoselle turhaa stressiä tai jossa hevosta ei tarvitse pakottaa tekemään sille epämiellyttäviä ja pelottavia asioita. Joskus näitä asioita joutuu vähän punnitsemaan, eikä se ole aina helppoa.

Henkinen hyvinvointi on mielestäni aivan yhtä tärkeä asia kuin fyysinenkin. Ja usein fyysiset oireet myös pahenevat, jos henkinen tasapaino järkkyy. Paastottaminen, pakottaminen pelottavaan paikkaan, tutusta ympäristöstä vieraaseen siirtyminen ja yksin jääminen ovat hevosille pahimmillaan todella traumatisoivia asioita.

Tietenkin on tilanteita, joissa hevosta on pakko tutkia klinikalla, jotta diagnoosi ja oikea hoito voidaan saada. Silloin joudutaan toisinaan tinkimään hevosen henkisestä hyvinvoinnista. Klinikaltakaan ei harmillisesti aina saa sitä oikeaa diagnoosia ja pahimmillaan joutuukin tekemään useita reissuja eri klinikoille, jotta ongelman ydin löytyy.

Repen tapauksessa olen päättänyt toimia siten, että aloitamme sille mahahaavalääkityksen keskiviikkona, kun lääke vihdoin saapuu apteekkiin. Kuun lopussa Repelle (ja minulle!) on varattu kraniohoito. Toivon, että sen myötä selviäisi vähän jotain suuntaa sille, missä päin kipua, kireyttä tai jotain muuta vaivaa on. Lääkekuurin ja kraniohoidon jälkeen on toivottavasti helpompaa miettiä jatkotutkimuksia. Ehkä omakin mieli ja keho rentoutuisi kranion myötä, mikä tulisi todellakin tarpeeseen!

Repen tulevaisuus on täysin auki ja vielä haluan sen sellaisena pitääkin. En kuitenkaan usko, että voisin enää koskaan ottaa sellaista riskiä, että kiipeäisin sen selkään. Sen ymmärtäminen on ollut aivan äärimmäisen raastavaa. Jos selästä joku kaunis päivä putoaisin ja Repe reagoisi samalla tavalla kuin viimeksi, tuuri ei välttämättä olisi enää puolellani. Yksikin potku voi tappaa, jos se osuu väärään kohtaan. Ja jos potku osuu, jälki ei ole varmasti miellyttävää – oli osumakohta mikä hyvänsä. Jos potku osuu päähän, niskaan tai naamaan, jälki on äärimmäisen pahaa. Ja silloin ei auta turvaliivi tai välttämättä edes kypärä.

Viimeisen parin vuoden aikana useampikin kaverini on ollut vakavassa ratsastusonnettomuudessa. Tuttavapiiriin on osunut pari halvaantumista, aivovamma, täpärästi vältetty kuolema ja valtava määrä pienempiä, mutta silti kovin herätteleviä tapaturmia. En missään tapauksessa haluaisi joutua samalle listalle. Omaa henkeä ja terveyttä osaa nyt todella arvostaa ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain onnettomuudessa vain henkisiä traumoja.

On silti todella rankkaa miettiä näitä asioita. En voi myydä Repeä, koska se olisi täysin vastuutonta. Jos Repe jäisi meille pihankoristeeksi ja seuralaiseksi, olisi sillä kovin tärkeä tehtävä Sapriinan kannalta, mutta lemmikkinä hevonen on kuitenkin melkoisen kallis. Tämä vaihtoehto ei olisi mahdollinen ainakaan silloin, jos Repe vaatisi lääkitystä tai muuta pidempiaikaista hoitoa pysyäkseen terveenä. Jos päätyisin jossain vaiheessa lopettamaan sen, minut leimattaisiin ”siksi typeräksi ihmiseksi, joka pilasi nuoren hevosensa niin pahasti, että se piti lopettaa”. Näen jo sieluni silmin nämä kommentit, joilta en varmaan saisi rauhaa haudassakaan.

Jos Repe toipuisi siten, että sen kanssa uskaltaisi normaalisti treenata maasta käsin esimerkiksi temppuja, se kävisi jo ihan mukavasta harrastuksesta. Ajaminenkin jännittäisi, sillä potkivan hevosen takana en jostain kumman syystä tunne oloani turvalliseksi. Lisäksi meillä on niin huonot ajomaastot, että ajohevosen liikuttaminen kävisi tosi yksitoikkoiseksi. Jo ennen hevosten hankintaa meillä on ollut haaveena päästä yhdessä ratsain maastoilemaan kahden hevosen kanssa. Olisi kovin sääli, jos se jäisi vain haaveeksi. Haluaisin siis tässä tapauksessa kolmannen hevosen, jolla voisin ratsastaa.

Tähän kaikkeen liittyy todella hankalia ja isoja eettisiä kysymyksiä. Vaikeinta on se, etten tiedä oikeaa ratkaisua, eivätkä tutkimuksetkaan ole vielä osoittaneet, mikä on ongelman ydin. Lisäksi se, että tätä tapausta on ruodittu somessa melko rankalla kädellä, aiheuttaa oman stressinsä. Pahin on kuitenkin jo tapahtunut ja menetetty, eikä ole mitään takeita, että sitä voisi enää korjata. Ehkä osittain, mutta ei koskaan entiselleen.

Nämä ovat todella vaikeita asioita, enkä todellakaan tiedä ammunko nyt itseäni jalkaan, kun kirjoitan ajatuksistani näin avoimesti. En kuitenkaan halua valehdella ja uskon, että rehellisyys on aina lopulta paras vaihtoehto. Itseäni en voi joka tapauksessa huijata ja minun on vaikea elää näiden ajatusten kanssa, jos en kerro niistä rehellisesti. Tiedän, että avointa ja omat heikotkin kohtansa paljastavaa ihmistä on helppo satuttaa, mutta jos heikkouksiaan ei koskaan uskalla paljastaa, satuttaakin lopulta itse itseään.

Uskon, että kun kerron näistä asioista julkisesti, voin lopulta auttaa edes jotain toista, joka ehkä jonain päivänä kohtaa samanlaisia haasteita elämässään. Voin ehkä auttaa myös kipeitä hevosia, joiden käytöstä luullaan kiukutteluksi. Aion tehdä kaikkeni levittääkseni tietoutta siitä, miten kipeä hevonen käyttäytyy. Ehkä ihmisten uskomukset vielä jonain päivänä muuttuvat ja eläimiä aletaan ymmärtää tuntevina yksilöinä. Sen ajatuksen ansiosta kestän tämän kaiken vähän paremmin.