Dinosaurus tuli taloon

Moni onkin jo ehkä Instagramin tai Facebookin puolelta huomannut, että meille tuli viime torstaina uusi hevonen. Toki voi olla, että jollekin vähemmän eri somekanavia käyttävälle lukijalle tämä tuleekin hirmuisena pommina. Mutta totta se on – meillä on nyt kolmen hevosen lauma.

Miten tähän oikein päädyttiin?

Repen tilanne sai minut miettimään hevosten hyvinvointia ja tulevaisuutta moneltakin kannalta. Minua harmitti aivan suunnattomasti ajatus siitä, että esimerkiksi klinikkareissun vuoksi joutuisin jättämään toisen hevosista yksin kotiin. Pohdin myös sitä, että mitä jos toinen hevosista jouduttaisiin yllättäen lopettamaan. Kaverin etsiminen nopealla aikataululla olisi melko kurjaa. Pohdin myös hevosten hyvinvointia yleisellä tasolla. Kaksi hevosta eivät vielä suoranaisesti muodosta laumaa. Vaikka Sapriina ja Repe eivät ole kovasti vaikuttaneet stressaavan yksin jäämistä toisen käydessä treenissä, mietin kuitenkin että laumakoon kasvattaminen voisi lisätä hevosten tyytyväisyyttä päivittäisessä arjessa ja vähentää niiden stressiä.

Lisäksi mietin asiaa oman ratsastusharrastukseni kannalta. Meillä on ollut nyt vuoden ajan yksi hevonen, jolla voi ratsastaa. Nyt on alkanut jo tuntua siltä, että yksi ratsu on liian vähän. Sapriinan kanssa olen pyrkinyt siihen, ettei sillä ratsastettaisi yli kolmena päivänä peräkkäin. Se tuntuu tarvitsevan säännöllisesti jumppailua maasta käsin ratsastuksen vastapainoksi. Maastakäsittelypäiviä tarvitaan, joka toinen viikonloppu Sapriina on pääosin lasten ratsuna ja Mikkokin on innostunut ratsastusjousiammunnasta ja maastoilusta, joten toisinaan voi mennä helposti viikkokin, etten ratsasta itse ollenkaan.

• 

Sapriina on minulle aivan äärettömän rakas, mutta ei kuitenkaan ollenkaan sellainen hevonen, jonka itselleni omaksi valitsisin. Sehän hankittiinkin meille sillä ajatuksella, ettei varsinaisesti tulisi minulle ratsuksi, vaan koko perheen käyttöön. Vaikka olen oppinut Sapriinan kanssa valtavasti uutta ja alkanut uudella tavalla ymmärtämään suomenhevosten kauniita ja herkkiä sieluja, olen kuitenkin jatkuvasti kaivannut energiatasoltaan erilaista hevosta.

Sapriinan energia on hidasta ja rauhoittavaa. Nautin suunnattomasti sen kanssa oleskelusta ja maastakäsittelystä, ajoittain jopa vähän ratsastuksestakin, mutta en voi silti lakata kaipaamasta energisempää ja innokkaampaa ratsua. Ja se tuntuu väärältä Sapriinaa kohtaan. Mikko taas nauttii kovasti Sapriinalla ratsastuksesta ja heillä tuntuu olevan paremmin yhteensopivat energiat.

Olisi ihana päästä yhdessä maastoon ratsain, mutta Repen kanssa koko ratsastusmahdollisuus on ainakin omasta mielestäni lähestulkoon poissuljettu. Repen tilanteesta kerron lisää heti kun ehdin kirjoittaa siitä kunnon postauksen, mutta sen verran voin kertoa, että mahahaavalääkitys on onneksi auttanut huimasti. Lähes kaikki oireet ovat nyt poissa. Lievää epäpuhtautta näkyy yhä omasta mielestäni takapään liikkeessä, mutta liikkuminen ei enää harmita Repeä ollenkaan.

Repe käyttäytyy taas rennosti, rauhallisesti ja ystävällisesti niin muita hevosia kuin ihmisiäkin kohtaan kaikissa tilanteissa. Huomenna Repellä on kraniohoito, jossa toivottavasti saadaan vähän paikannettua ongelmia. Tämä postaus menee kuitenkin tosi pitkäksi, jos tarinoin Repestä, joten nyt kerron lisää uudesta hevosestamme Dinosta ja siitä, miten se päätyi meille!

• 

Uskaltauduin laittamaan Facebookiin yhteen raviharrastajien keskusteluryhmään kyselyä, löytyisikö keneltäkään nurkistaan harrasteratsuksi sopivaa lämminveristä, jolle eivät enää ravihommat syystä tai toisesta maistu. Olen Futuran kuoleman jälkeen ikävöinyt aivan suunnattomasti eteenpäinpyrkivän ja aktiivisen, korvat tötteröllä kulkevan hevosen selkään. Sellaisen edes vähän saman tyyppisen kuin Futura. Tuli yht’äkkiä sellainen olo, että jos hankin hevosen, haluan nimenomaan lämminverisen, enkä mitään muuta. Ja alkoi tuntua siltä, että nyt pystyisin jo hankkimaan uuden ravurista ratsuksi -projektin vertaamatta sitä jatkuvasti Futuraan.

Kahden minuutin kuluttua ilmoitukseni julkaisusta sain viestin, jossa kerrottin mustasta, pienestä amerikkailais-venäläisestä lämminverisestä ruunasta nimeltä Velociraptor. Selvisi, että Futuran entinen kengittäjä oli ollut aikoinaan auttamassa tätä nyt 5-vuotiasta hevosenalkua maailmaan. Kasvattaja oli siis pitkäaikaisen luottokengittäjämme ystävä. Hän lähetti minulle videoita hevosesta, jonka lempinimi oli Raikku. Videot nähtyäni ihastuin aivan täysin mustaan ruunaan, joka liihotteli kepeää ravia pitkin peltoja. En ole ehkä koskaan kertonut tätä julkisesti, mutta olen aina ollut täysin heikkona mustiin hevosiin, joilla on tähti.

• 

Velociraptorin kasvattaja kertoi lukeneensa blogiani ja jo aiemmin miettineensä, että haluaisi löytää tälle hevoselle juuri minunlaiseni uuden ihmisen. Kuulemma sopisin Raikulle kuin nenä päähän, joten hän laittoi heti ihan innoissaan viestiä nähtyään ilmoitukseni. Mietin, että jos hevonen tulisi meille, nimi menisi kyllä varmuudella vaihtoon, sillä Raikku toi minulle mieleen elävästi jonkun karskin, hodareita hotkivan rekkakuskin. Niistä sain tarpeekseni jo kuuden vuoden huoltoasemaurani aikana. Jos nyt oikein kunnolla ajattelen nimeä Raikku, voin melkein haistaa niiden rekkajormien majoneesiset kädet. Hrr!

Menimme katsomaan hevosta heti seuraavalla viikolla ja melkein tärisin innosta sinä päivänä. Raikun kanssa ei oltu 1,5 vuoteen tehty mitään ajanpuutteen vuoksi. Aiemmin sillä oli ajettu ja vaikka treenit olivat kulkeneet ihan hyvin, kilpailuvauhteihin ei oltu vielä päästy. Sitten loppui aika ja hevonen jäi oleskelemaan. Se oli kuulemma kuitenkin liikuttanut itse itseään niin tehokkaasti tarhassa, että oli yllättävän komeassa kunnossa oloneuvokseksi.

Heti ensimmäisenä sain huomata, että tämä hevonen oli todellinen persoona, joka tiesi mitä halusi, eikä epäröinyt näyttää sitä. Kun kävelin karsinan viereen, se parkkeerasi nojailemaan oveen. Kysyin kasvattajalta: ”Mitä se oikein tekee?” Kuulemma halusi rapsutusta. Rapsutin. Hevonen siirtyi itse sen mukaan, mistä halusi itseään rapsutettavan. Kun otin hevosen käytävälle harjattavaksi, se kääntyi kohta ihmeelliselle mutkalle. Katsoin taas kasvattajaa kysyvästi. ”Nyt se haluaa pyllyrapsutusta”, kasvattaja ohjeisti. Rapsutin taas. Mielestäni oli ihanaa, kun hevonen otti kontaktia ihmiseen näin selkeästi. Se vaikutti huomiota kaipaavalta ja älykkäältä tyypiltä, joka paloi halusta päästä tekemään jotain mielekästä.

• 

Velociraptorin selässä oli käyty vasta pari kertaa istumassa ja vähän kävelemässä. Minäkin kävin selässä ja kävelimme talutuksessa raviradan ympäri. Raikku (tai nykyään Dino) käveli korvat tötteröllä, reippaasti ja varmasti, ilman isompia kyttäilyjä tai muutakaan draamaa. Se ei sanonut selkäännoususta mitään, kuunteli pidätteitä ja jopa pohkeita yllättävän hyvin, mutta ei tuntunut pitävän kuolaimesta lainkaan. Hampaat oli kuulemma raspattu juuri edellisessä kuussa, mutta kauhea mukeltaminen alkoi heti kun kuolaimet laitettiin suuhun. Selässä tuntui kuitenkin heti niin kotoisalta, etten voi sanoin kuvailla! En voinut muuta kuin hymyillä, vaikka satoi vettä ja oli kylmä. Jotenkin tuo hevonen sai minut ihmeellisen hyvälle tuulelle.

Olin oikeastaan päättänyt jo ennen kokeilua, että juuri tämä hevonen muuttaa meille, sillä se vain tuntui oikealta. Ja kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, olen aina ostanut hevoseni fiiliksen mukaan. Koeratsastuksen jälkeen sovimme, että ruuna tulee ensin kahden kuukauden koeajalle, jotta voidaan varmistaa että se sopeutuu laumaan. Pääsen siinä ajassa jo vähän ratsastelemaankin, jolloin voidaan sitten todennäköisesti huomata, mikäli hevonen ei jostain syystä ratsastuskäyttöön soveltuisikaan. Jos kaikki menee hyvin, omistajuus siirtyy meille ihan virallisesti.

• 

Velociraptor on on myöhäisellä liitukaudella elänyt dinosaurus, joka esiintyy melkoisen hurjana otuksena mm. Jurassic Parkissa. Todellisuudessa ne eivät olleetkaan ihan niin hurjia tyyppejä, vaan pienehköjä ja pörröisia tai sulkapeitteisiä otuksia. Arvellaan, että Velociraptor on ollut nopea juoksija ja yltänyt jopa 64km tuntivauhtiin. Mietin kaikenlaisia nimivaihtoehtoja Raikun tilalle, mutta vahvimmaksi ylsi Dino. Tuleehan se näppärästi suoraan Velociraptorin merkityksestä ja kuulostaa omaan korvaani paljon mukavammalta kuin Raikku tai vaikka joku Vellu.

Dino muutti meille viime torstaina, eli on nyt asustellut pihatossamme viisi päivää. Ensimmäinen päivä oli aika hankala, sillä Dino ei ollut koskaan ennen käynyt metsässä ja sitä selvästi ahdisti metsätarhaan joutuminen, kun se ei hahmottanut mihin pääsisi pakenemaan uusia ja vähän turhankin tuttavallisia kavereitaan. Vähän jännitti, mihin se teloo itsensä, mutta onneksi hevoset oppivat nopeasti liikkumaan hankalassakin maastossa, kun ne saavat vapaasti tutkia ympäristöä.

• 

• 

• 

Sapriina ja Repe olivat aivan intopinkeinä uuden kaverinsa nähdessään. Ne eivät ihan heti tajunneet antaa tarpeeksi tilaa järkyttyneelle Dinolle. Lopulta Dino pakeni ahdistuksissaan tarhassa olevaan synkkään kuusimetsään ja piileskeli siellä loppupäivän. Sapriina ja Repe onneksi tajusivat, että uusi tyyppi tarvitsee omaa aikaa. Ne liimautuivat toisiinsa ja mietin, mitenkähän tässä oikein kävisi. Jättäisivätkö ne lopulta uuden ujostelevan tulokkaan kokonaan lauman ulkopuolelle?

Seuraavana aamuna tarhassa odotti iloinen yllätys. Kaikki kolme hevosta seisoivat vierekkäin metsässä. Kolme ensimmäistä päivää Dino oli vähän huolestuneen oloinen aina Sapriinan lähestyessä, mutta pikkuhiljaa ne ystävystyivät. Nyt Dino ja Sapriina ovat kuin paita ja peppu. Ne viihtyvät lähekkäin ja ovat jopa kaulailleet ja ujosti rapsutelleet toisiaan. Repe ja Dino taas leikkivät oripoikamaisia leikkejä, hyppivät pystyyn toisiaan vasten ja napsivat toisiaan leikkimielisesti sekä jahtaavat kissoja yhteistuumin. Kaikki kolme syövät jo sopuisasti samalta paalilta ja mahtuvat yhdessä makuuhalliin. Näyttää siltä, että yksi ovikin riittää tälle sopuisalle laumalle, vaikka alkuun mietimme, pitäisikö tehdä toinen sisäänkäynti.

• 

Dino on hurmannut minut aivan täysin jo ensimmäisinä päivinä. Aina tarhaan mennessäni se tulee iloisena vastaan ja lähtee mukaani vaikka vapaana – mihin ikinä keksinkään pyytää. Tuntuu kuin se ymmärtäisi puhetta tai olisi jo valmiiksi koulutettu toimimaan minun asetuksillani. Kysyin kasvattajalta, mitä ääniapuja Dinon kanssa on käytetty, mutta ei kuulemma mitään tiettyjä. Se kuitenkin ymmärsi heti useita pyyntöjäni, kuten ”tule, eteen, taakse, sivu, loppu, ravi, seis, käynti” ja niin edelleen. Kun Dinolle puhuu jotain, sen korvat kääntyvät ääntä kohti kuin antennit, silmä muljahtaa ja ilme kirkastuu. ”Ai mitä sä sanoit? Mä oon pelkkänä korvana!”, se tuntuu hihkaisevan innoissaan.

Vaikka olisin juuri tehnyt Dinon kanssa jotain ja menen tarhaan tai makuuhalliin ajatuksenani lähestyä jotain muuta hevosta, se on heti tulossa syliin kuin pyytäen: ”Ota minut, ota minut, ota minut!”. Dino nauttii kovasti rapsutuksista ja osaa itse pyytää niitä persoonallisella tavallaan. Lisäksi se tulee mielellään korvat hörössä puhaltelemaan naamalle. Samanlainen sosiaalinen mussukka kuin Sapriina ja Repekin, mutta näin lyhyenkin tuntemisen jälkeen uskallan arvioida, että Dino on ehkä vielä leikkisämpi ja humoristisempi tyyppi.

• 

• 

• 

• 

Olemme aloittaneet hommat rennosti talutuslenkeillä lähiympäristössä. Välillä Sapriina on ollut mukana ja pari kertaa olemme käyneet lenkillä ilman muita hevosia. Dino suhtautuu kaikkeen melko järkevästi ja rauhallisesti, mutta etenee silti reippaasti. Vaikka sitä jännittäisi, se vain katselee ympärilleen ja liikkuu varmasti ja tasaista tahtia eteenpäin. Dino lähtee hyvin lenkille niin yksin kuin kaverinkin kanssa, eikä ole säikkynyt tai jyrännyt kertaakaan. Metsässä sitä vielä vähän jännittää, jolloin kierrokset hiukan nousevat, joten käymme aluksi vain helpoilla metsäreiteillä ja vähän kerrallaan.

Otin Dinolle nyt alkuun käyttöön Futuran vanhat LG Bridlet, jotka ovat olleet meillä ylimääräisinä, kun Sapriina ja Repe eivät ole oikein tykänneet niistä. Näissä kuvissa niissä on vielä varret kiinni, mutta ne otettiin nyt pois, kun totesin ettei niitä taida Dinon kanssa tarvita. Dino vaikuttaa herkältä pojalta, joka tykkää edetä reipasta tahtia. Jarrut kuitenkin löytyvät kuolaimetta oikein hyvin ainakin talutuksessa, eikä yleensä tarvitse edes käyttää painetta narusta, vaan riittää kun pysähdyn itse tai käytän ääniapuja rauhoittelemiseen.

• 

Annan nyt Dinon kotiutua ihan rauhassa ja teemme helppoja asioita. Mielestäni on turha aloittaa ratsastustreenejä ennen kuin hevonen kotiutuu paremmin. Tutustumme siis toisiimme ja uuteen ympäristöön maasta käsin varmaan vielä ainakin pari viikkoa. Dinoa ei ole koskaan juoksutettu liinassa, joten liinassa kulkemisen ajattelin sille vielä opettaa ennen ratsastusharjoituksia. Varmasti oman haasteensa isoliikkeisen lämminverisen kanssa aiheuttaa kunnon kentän puuttuminen, mutta eipä tässä mitään kiirettä ole 1,5 vuotta oleskelleen hevosen kanssa päästä etenemään. Rakennellaan rauhassa kuntoa ja oikeita lihaksia ratsastushommia varten.

• 

Olen aivan äärimmäisen onnellinen tästä upeasta lisäyksestä laumaamme. Ihanaa kun Repe on saanut leikkikaverin, joka lähtee mukaan painiin. Sapriina taas vaikuttaa olevan aivan rakastunut Dinoon ja ne kulkevat nyt yhdessä joka paikkaan. Dino tuli meille selvästi juuri oikealla hetkellä ilostuttamaan meidän kaikkien arkea. Tuntuu, kuin puuttuva palanen olisi löytynyt. Ja kun katson tuota uljasta mustaa hevosta, oma sydän on ihan sykkyrällä, kun mietin että juuri tuollaisen hevosen olen aina halunnut. Ja se on jo melkein ikiomani. En voisi parempaa edes toivoa.

•