Moni onkin ehkä jo Instagramista tai Facebookista ehtinyt lukea suru-uutiset. Jos joku ei vielä tiedä, niin kerron heti alkuun, että Repe jouduttiin valitettavasti toissailtana lopettamaan lastausharjoituksessa sattuneen onnettomuuden seurauksena. Meillä oli klinikkareissu varattuna maanantaille ja sunnuntai-iltana päätimme vielä harjoitella lastausta lyhyesti, jotta saisimme lisää onnistuneita lastauskertoja alle ennen varsinaista matkustamista.

Repe oli matkustanut edellisen kerran meille muuttaessaan ja silloin lastaamisessa kesti kaksi tuntia. Kasvattajalla ollessaan Repeä ei oltu jouduttu kuljettamaan maitovarsa-aikojen jälkeen ja tietenkin koppiin meneminen vieraan ihmisen kanssa oli sille pelottavaa. Repe järkyttyi silloin takapuomin kiinnityksestä, panikoitui ja peruutti ulos kopista takapuomin alta. Repe oli silloin vielä sen verran pieni, että se pääsi sukeltamaan takapuomin alta melko helposti. Ehkä pari sekuntia se oli puomin alla jumissa satulansijan kohdalta ja selästä lähti vähän karvaa. Lopuksi Repe meni kuitenkin jokaisesta askeleesta palkkaamalla hyvin koppiin, eikä enää yrittänyt peruuttaa ulos kun takapuomi ja lastaussilta nostettiin. Koska Repe käveli täysin normaalisti ja meille saavuttuaan juoksenteli, piehtaroi ja muutenkin vaikutti hyvinvoivalta, onnettomuus unohtui pian.

Kun Repen kanssa alkoi esiintyä ongelmia viime keväänä, muistin kuitenkin jossain vaiheessa tuon takapuomin alta sukeltamisen. Aloin epäillä, että ongelman ydin saattaisi löytyä selästä. Koska Repe oli käyttäytynyt mahahaavan ja mahdollisten muiden kipujen takia arvaamattomasti ja taustalla oli tuo lastaustapaturma, en uskaltanut suorilta yrittää lastata Repeä ja lähteä klinikalle tutkimuksiin. Päätin, että klinikalle mennään vain jos on pakko. Hyvän eläinlääkärin saaminen meille kotiin riittävän tehokkaiden tutkimuslaitteiden kanssa osoittautui kuitenkin mahdottomaksi.

Ontumatutkimuksessa ei löytynyt kotikäynnillä mitään jaloista, mutta epäpuhdas liikkuminen jatkui. Varasimme Repelle klinikka-ajan selän ja kaularangan kuvaamista varten, mutta kesälomat pidensivät odotusaikaa ja ainoa mahdollisuus oli varata aika vasta elokuun alkuun. Halusin nimittäin ajan tietylle eläinlääkärille, jonka olin kuullut olevan erityisen taitava tutkimaan ortopedisiä ongelmia. Sain tuolloin blogikommenteissa osakseni paljon kritiikkiä siitä, miksen vienyt Repeä heti klinikalle, miksi teen kuljetuksesta isomman ongelman kuin se onkaan ja miksi en halua jättää hevosiani yksin kotiin.

Minulla oli keväästä saakka voimakas aavistus siitä, että Repe joudutaan lopettamaan ja pelko siitä oli yksi painavimmista syistä siihen, että hankimme kolmannen hevosen. En halunnut, että Sapriina joutuisi jäämään yksin, jos Repen tilanne huononisi yllättäen. Onneksi mahahaavalääkityksen myötä pahimmat kivut saatiin hallintaan ja Repe vietti mukavan kesän hevosystäviensä kanssa. Se sai vain olla hevonen, ilman mitään erityisiä vaatimuksia. Ihmisten kanssa tehtiin vain rentoja ja mukavia asioita.

Lastausta harjoittelimme kesän aikana muutaman kerran, kun saimme kopin lainaan. Yllättäen Repe olikin todella motivoitunut, innokas ja luottavainen lastaustreeneissä. Se käveli koppiin jo kahden harjoituskerran jälkeen täysin vapaana ja omasta aloitteestaan. Repe suorastaan innostui lastaustreeneistä ja alkoi lähestulkoon vetää kopin luokse aina sen nähdessään. Sillä ei ollut koskaan mitään kiirettä ulos trailerista. Lastaussillalla sai pomppia, puomia kolistella, kopin takana ja sivuilla liikkua, eikä mikään tuntunut Repeä häiritsevän. Se vain söi rentona ja tyytyväisenä. Ja jos peruutin Repen ulos, se pyrki saman tien uudelleen sisään.

Tuona surullisena sunnuntai-iltana jatkoimme lastaustreenejä tavalliseen tapaan. Repe meni kyytiin hienosti ja söi siellä rauhassa. Yksi säikähdys tuli, kun tuuli heitti etuoven kiinni juuri kun Repe oli kiipeämässä ensimmäistä kertaa kyytiin, joten Repe peruutti ulos. Se tuli kuitenkin itse välittömästi takaisin koppiin ilman erillistä pyyntöä ja jäi rauhassa syömään. Takapuomin sai laittaa kiinni ilman minkäänlaista huolestumista. Kun Mikko alkoi nostaa lastaussiltaa, siitä lähti valumaan purua Repen takajalkoihin, mikä todennäköisesti aiheutti Repelle paniikin. Toki lastaussillan nostaminenkin saattoi sitä pelottaa, mutta reaktio alkoi siinä kohtaa kun kahisevaa purua valui sillalta alas.

Repe lähti peruuttamaan takapuomin alta, jäi sitten pahasti jumiin selästään ja huusi tuskissaan. En ole koskaan ennen kuullut hevosen huutavan kivusta ja täytyy sanoa, että se oli ehkä kamalimpia kokemuksiani koskaan. En varmasti unohda koskaan sitä avuttomuuden tunnetta Repen rimpuillessa puomin alla. Siinä ei voinut itse tehdä muuta kuin katsoa tilannetta kauhusta jäykkänä. Repe sai lopulta limbottua itsensä ulos kopista. Uskomatonta oli, että tuo luottavainen pieni hevonen käveli vielä kerran sisälle koppiin heti onnettomuuden jälkeen täysin vapaana perässäni. Oli käsittämätöntä, miten paljon se luotti meihin vielä tuollaisen kokemuksen jälkeenkin.

Toista kertaa Repe ei kuitenkaan enää tullut kunnolla sisälle ja huomasin, ettei se vain pystynyt kivun takia kiipeämään sillalle takajaloillaan. Myös kävely alkoi pikkuhiljaa näyttää yhä kivuliaammalta ja tilanne vain paheni Repeä takaisin talliin taluttaessa. Eläinlääkäri pääsi onneksi meille nopealla varoitusajalla. Repen kivut olivat kovat, vast’ikään sairastetun mahahaavan takia kipulääkkeen antaminen ei olisi ollut järkevää ja klinikalle vieminen olisi ollut aivan liian riskialtista, joten päädyimme lopetukseen eläinlääkärin suosituksesta.

Onnettomuus oli sen verran raju, että olisi ollut vastuutonta jättää hevonen lopettamatta, kun röntgenkuvauskaan ei olisi onnistunut ja vammat olisivat jääneet selvittämättä. Pahimmassa tapauksessa selässä olisi saattanut olla jopa murtumia. En halunnut jäädä seuraamaan tilannetta yön yli, sillä tilanne näytti pahenevan ja Repe olisi voinut hoitamattomana pahimmassa tapauksessa menettää liikuntakykynsä. Meillä ei olisi ollut ilman laajempia tutkimuksia mitään tietoa siitä, pitäisikö sen olla esimerkiksi koppihoidossa selviytyäkseen. Ja koska taustalla oli mahahaava sekä mahdollisesti muita diagnosoimattomia vaivoja, vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Liikaa päällekkäisiä vaivoja, joiden tutkiminen ei vain kertakaikkiaan onnistunut.

Kuvasimme tuon Repen viimeisen lastausharjoituksen videolle, kuten yleensäkin teemme. Puomin alle jumiin jäämisestä on siis olemassa video. Sitä en kuitenkaan aio koskaan julkaista. Eläinlääkärin kannalta oli kuitenkin hyvä, että pystyimme näyttämään selkeästi mitä oli tapahtunut. Hän pystyi sitten tekemään tarkemman arvion Repen tilanteesta. Keskustelimme asiasta pitkään ja kerroimme myös Repen aiemmista tutkimuksista sekä siitä, että jalan kuvannut eläinlääkäri oli pitänyt Repen kipukäytöstä pelkkänä kiukutteluna. Onneksi tämä lastausonnettomuuden jälkeen Repeä tutkinut eläinlääkäri oli todella empaattinen. Hän oli käynyt meillä aiemminkin hoitamassa Repen silmätulehdusta ja muisti Repen kivaluonteisena ja kilttinä pikkuhevosena. Oli todella lohduttavaa keskustella ja pohtia ratkaisuja niin ymmärtäväisen eläinlääkärin kanssa.

Repe päädyttiin lopettamaan lääkkeillä tallin takana. Sapriina ja Dino tajusivat selvästi, että jotain vakavaa on meneillään ja katsoivat ikkunasta lopetustilanteen ajan. Jossain vaiheessa Sapriina hörisi Repelle ja se oli sydäntäsärkevää. Repe nukkui pois kauniisti ja rauhallisesti. Se meinasi kaatua jo pelkän rauhoittavan lääkkeen vaikutuksesta. Lopetuksen jälkeen kävimme vielä näyttämässä Repen ruumiin Sapriinalle ja Dinolle, jotta ne varmasti näkivät ystävänsä olevan poissa tästä maailmasta. Sapriina oli vähän hätääntyneen oloinen ja sählä, eikä oikein edes huomioinut ruumista, mutta Dino yritti tuuppia Repeä hetken ylös.

Repe haudattiin heti samana iltana hevosten laitumen viereen. Teemme sille vielä oman hautakiven ja muistomerkin. Näin Repe saa olla ikuisesti lähellä omaa laumaansa. Otin Repeltä myös vähän jouhia muistoksi ja silittelin sen kaunista päätä koko toimenpiteen ajan, jotta muistaisin ikuisesti miten kaunis ja hieno pieni hevonen Repe olikaan. Repe opetti meille aivan valtavasti, eikä mikään ole enää Repen poismenon jälkeen entisellään.

Seuraavana päivänä Sapriina ja Dino olivat vaisuja, enkä saanut kuulla tavanomaisia hörinöitä. Tänään hevoset hörisivät jälleen tavalliseen tapaan ja vaikuttivat pirteämmiltä. Aika näyttää, täytyykö meidän jossain vaiheessa hankkia laumaan kolmas jäsen, mutta toistaiseksi yritämme vain toipua tästä menetyksestä. Vielä en ole kokeillut, miten Sapriina ja Dino reagoivat yksin tarhaan jäädessään, mutta pikkuhiljaa täytyy katsoa miten ne asiaan suhtautuvat.

Repen menetys oli järkyttävä ja surullinen kokemus, mutta voin tilanteeseen nähden hyvin. Onneksi minulla on rakastava mies, jonka kanssa käymme yhdessä läpi nämä vaikeat kokemukset. Lisäksi meillä on onneksi vielä kaksi ihanaa hevosta. On suuri helpotus, että Sapriinalla ja Dinollakin on toisensa. Kuten olen jo aiemminkin sanonut, Dino tuli meille juuri oikeaan aikaan. Aivan kuin se olisi tullut suorittamaan jotain äärimmäisen tärkeää tehtävää täsmälleen aikataulussa. Dinon koeaika ehti juuri loppua ja maksoimme sen kauppasummasta viimeisen erän pari päivää ennen Repen kuolemaa. Sapriina tarvitsi uuden ystävän ja minä tarvitsin hevosen, joka auttaisi positiivisella olemuksellaan räpiköimään ylös sieltä suosta, johon Repen kanssa keväällä jouduin. Jo hetkeksi pääsin sieltä ylöskin, mutta Repen onnettomuuden myötä upposin takaisin.

Olin aavistellut, että Repe mahdollisesti jouduttaisiin lopettamaan, jos klinikkareissulla selviäisi jotain isompaa vaivaa. On kurjaa, että lopulta kaikki päättyi onnettomuuden kautta. Toisaalta onnettomuuden myötä vaihtoehdot vähenivät ja päätös lopetuksesta oli tehtävä nopeasti. Repen kanssa kaikki muukin tapahtui jotenkin älyttömän nopeasti ja rajusti. Repe ikään kuin pakotti minut mahdollisimman karulla tavalla kohtaamaan ne asiat, jotka ovat pahasti pielessä hevoskulttuurissa.

Samalla kaikki se someraivo, jota olen kevään mittaan taas joutunut kohtaamaan, on ollut järkyttävää. Ei vain siksi, että minua itseäni on kritisoitu, vaan siksi että olen huomannut todella monien ihmisten ajattelevan, että hevosten pakottaminen, pahoinpitely ja pelottelu ovat täysin hyväksyttäviä menetelmiä ja jos yhtään pehmeämmin pyrkii toimimaan, saa kyllä kuulla kunniansa.

Surullisinta on Repen menetyksen lisäksi ollut huomata koko tämän kevään ja kesän aikana, kuinka vihamielisesti ihmiset suhtautuvat hevosten operanttiin kouluttamiseen. Tiedän, että tätäkin asiaa sekä Dinoon liittyviä kuvioita on reposteltu pitkin hevostalli.nettiä ja että minua on syytetty Repen kuolemasta ihan suoraan ja kaunistelematta. Myös Instagramissa olen saanut todella törkeitä kommentteja selvästi haukkumistarkoitukseen tehdyillä tileillä, joilla ei ole yhtäkään seuraajaa eikä julkaisuja.

Itse en ole käynyt aikoihin hevostalli.netin keskusteluja lukemassa, enkä aio käydäkään. Sen tiedän, että joillain tietyillä ihmisillä on ilmeisesti jonkinasteinen pakkomielle vääntää kaikki tekemiseni ja sanomiseni aivan väärin päin. Joka kerta kun minulle tapahtuu hevosen kanssa jokin onnettomuus, syytetään siitä ruokapalkan käyttöä. Valitettavasti lastauksessa tapahtuvat onnettomuudet ja jopa hevosten kuolemat ovat melko yleisiä. Näistähän ei tietenkään uskalleta julkisesti kertoa, mutta olen saanut ihmisiltä paljon viestejä lastausonnettomuuksiin liittyen. Yleisemmin ongelmia tulee silloin, kun hevosta ei edes yritetä kouluttaa lastaukseen tai sitä pakotetaan ja pelotellaan kyytiin saamiseksi.

Varmasti kasvattajien olisi melko helppo totuttaa tutut ja luottavaiset varsat pienestä asti lastaukseen, mutta monilla kasvattajilla on paljon hevosia ja lastausopetus jää helposti tekemättä resurssipulan takia. Uskon, että monilta vaaratilanteilta vältyttäisiin, jos lastauskoulutus aloitettaisiin hevosten kanssa jo varsana. Olen saanut useita viestejä, joissa ihmiset ovat kertoneet kokeneidenkin matkustajien hypänneen etupuomin päälle kuljetuksen aikana tai lastaustilanteessa. Vaikka hevonen olisi tottunut lastaukseen ja kuljetukseen, siitä ei pääse mihinkään että ahdas traileri on vaarallinen paikka ison pakoeläimen kanssa. Itse en aio enää koskaan yrittää kuljettaa hevosta, jota ei ole totutettu lastaukseen oikeasti ajan kanssa ja rauhallisesti. Minulle jäi Repen onnettomuudesta sellaiset traumat, etten tiedä pystynkö enää itse lastaamaan ja kuljettamaan hevosia.

Uskon, että Repen voimakkaaseen reaktioon saattoivat vaikuttaa myös sen mahdolliset krooniset kivut. Saaliseläimet muuttuvat kipeinä ollessaan säikymmiksi ja reagoivat asioihin voimakkaammin, sillä ne tiedostavat kipujensa vuoksi olevansa alttiimpia vaaroille. Kipuja Repellä varsin todennäköisesti oli, sillä se oli liikkunut epäpuhtaasti jo kolme kuukautta, eikä tilanne parantunut levossa. Vaikka Repe juoksenteli tarhassa muiden kanssa, esimerkiksi sen kääntyminen oli selvästi jäykkää. Tuntuu todella kurjalta, että Repe joutui vielä mahdollisten pitkäaikaisempien kipujensa lisäksi kokemaan niin paljon kipua vielä viimeisinä hetkinään.

Vaikka olen saanut aivan järkyttävää kohtelua osakseni joiltain tahoilta, en aio silti lopettaa asioiden kertomista rehellisesti. Mielestäni nämä hevosen kipuun sekä hevosten kanssa tapahtuneisiin onnettomuuksiin liittyvät asiat ovat aivan äärimmäisen tärkeitä. Niitä ei pidä lakaista maton alle, vaan jakaa rehellisesti, jotta vaaroja olisi jatkossa helpompi ehkäistä tietoisuuden lisääntyessä. Olen saanut aivan valtavasti kommentteja, joissa minua on kiitelty siitä, että olen jakanut ikäviäkin asioita somessa rehellisesti. Esimerkiksi Instagramiin sain kommentin, joka kertoo ettei Repen traaginen elämä ollut turha, vaikka se lyhyt ja kivulias olikin.

”Repe teki harvinaislaatuisen ison elämäntyön opettamalla meille monelle seuranneelle kipukäytöksestä ja ymmärtämään hevosta paremmin. Monessa tilanteessa tulee mieleen nämä teidän kokemukset. Se on valtavan arvokasta meille kaikille.”

Hevosten kipukäytöksestä ei tiedetä vielä tarpeeksi ja Repen myötä olen itsekin oppinut, että siitä on jaettava tietoa mahdollisimman paljon ja laajasti. Jos riittävää tietoa asiasta ei ole edes kaikilla eläinlääkäreillä, tilanne on aivan äärimmäisen huolestuttava. Jos minä voin auttaa muuttamaan tätä asiaa jotenkin, se ei tapahdu olemalla hiljaa, vaan puhumalla asioista avoimesti. Vaikka paskaa tulisi niskaan, tiedän että teen tätä kirjoittaessani tärkeää työtä. Jatkan siitä, minkä Repe teki minun kanssani. Jos voin toiminnallani vaikuttaa siihen, että hevosmaailma muuttuisi hevosille reilumpaan suuntaan, teen sen silläkin kustannuksella, että minuun kohdistuvan paskan määrä on nyt ja jatkossakin vakio.

Heti kun tuntuu siltä että pystyn, aion tehdä videokoosteen Repen kipua ilmaisevista eleistä viime kuukausien ajalta. En suostu siihen, että minua yritetään hiljentää syyllistämällä sekä levittelemällä perättömiä juoruja ja salaliittoteorioita hevostalli.netissä tai muuallakaan somessa. Koska ihmisten spekulaatiot ovat lähteneet käsistä, tämän postauksen kommentointimahdollisuus on nyt estetty. Jos tarve vaatii, tulen estämään koko blogin kommentoinnin ja siitä eteenpäin minuun saa yhteyden vain Instagramin ja Facebookin kautta. Ilkeilyä varten perustetut kyttäystilit ja valeprofiilit ilmiannan Instagramissa ja Facebookissa. Lisäksi poistan syyttelevät ja ilkeämieliset kommentit kaikista somekanavista ja tarvittaessa estän häiriköt ihan kokonaan. Mutta en suostu hiljenemään, sillä tämä asia on tärkeä.

Repe ei elänyt turhaan. Se oli täällä opettamassa minulle ja mahdollisesti monille muillekin ihmisille, kuinka väärin hevosia tässä maailmassa kohdellaan. Yhteinen matka hevosen kanssa kaikkine opetuksineen ei ole ollut koskaan ennen minulle näin riipaisevan raskas ja täynnä sairastumisia, pahoja onnettomuuksia, surua ja huolta. On vaikea ymmärtää, kuinka noin kaunis, herkkä ja hienotunteinen hevonen lopulta vei minut kohtaamaan niin vaikeita asioita. Mutta vaikeimmat hetket ovat usein niitä opettavaisimpia, enkä vaihtaisi Repen kanssa vietetystä ajasta päivääkään.

Kiitos, Repe, kaikesta mitä opetit. Tärkeintä on, ettei sinun tarvitse enää kärsiä.