Repen kuolemasta on nyt kulunut reilu kuukausi ja ajattelin kirjoittaa siitä, miten uusi arkemme ilman Repeä on muotoutunut ja mitä minulle sekä nelijalkaisille ystävilleni juuri nyt kuuluu.

Huhtikuusta eteenpäin elämäni oli melkoista pyöritystä. Kun meille sattui Repen kanssa onnettomuus, josta onneksi selvisin säikähdyksellä, se herätti aivan valtavan kohun somessa. Samalla kävin itse läpi koko hevoshistoriani vaikeimpia ajatuksia. Sen jälkeen epätietoisuus jatkui kuukausia ja lopulta mitään ei saatu selvitettyä, sillä kaikki päättyi traagisesti onnettomuuden kautta. Tilanne oli vain pakko hyväksyä. Olen joutunut jo lähes puoli vuotta käsittelemään päivittäin vaikeita tunteita hevosiin liittyen. Jännitystä, huolta, riittämättömyyttä ja jopa pelkoa.

En ole koskaan pelännyt hevosia tai jännittänyt niiden kanssa toimimista, mutta Repen kanssa sattunut onnettomuus sai miettimään asioita ihan uudella tavalla. Olen kiitollinen siitä, että Repen kanssa sain kuitenkin rakennettua luottamuksen aika vahvaksi vielä keväisen onnettomuuden jälkeen. Se varmasti helpotti paljon asioita ja uskon, että jos Repe olisi jouduttu lopettamaan pari kuukautta aikaisemmin, minulla olisi nyt paljon vaikeampaa Sapriinan ja Dinon kanssa.

Edelleenkin jonkinasteinen jännitys on läsnä hevosten kanssa toimiessani. Sapriinaan luotan ihan täysin, mutta esimerkiksi ratsuna vielä kokemattomalla Dinolla en ole montaakaan kertaa uskaltanut lähteä yksin ratsastamaan, vaikka se onkin pääosin käyttäytynyt oikein hyvin ja rauhallisesti ratsastaessa. Minulla on jossain takaraivossa jatkuva pieni huoli siitä, että hevoseni saattavat olla kipeitä ja voivat yht’äkkiä räjähtää sen vuoksi. Lisäksi olen huolissani siitä, tuotanko toiminnallani kipua hevosilleni. Tiedän, että tämä huoli on tällä hetkellä pääosin turha, mutta huolesta johtuen ylianalysoin hevosteni käytöstä jatkuvasti. Siitä johtuen minun on vaikea rentoutua täysin.

Yritän kovasti hiljentää pääni sisäiset äänet hevosten kanssa toimiessani, sillä uskon että omat poukkoilevat ja huolestuneet ajatukseni saavat välillä hevosetkin jännittymään. Rennoimmillani olen silloin kun joku toinen ihminen on mukana ja saan rennosti jutella mukavia, jolloin ajatukset eivät lähde niin pahasti laukalle. Välillä hermostusta aiheuttavia ajatuksia tulee silti ja joudun nykyään keskittymään omaan mielentilaani ihan eri tavalla kuin ennen. Sapriina on onneksi mitä ihanin turpaterapeutti ja sen kanssa rentous on jo nykyään useimmiten saavutettavissa.

Sapriina on viime aikoina liikkunut paremmin kuin koskaan ja ollut kaikin puolin todella tyytyväisen ja tasapainoisen oloinen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tuntuu, että sillä on nyt kaikki hyvin, mikään ei ahdista, eikä jumejakaan ole ollut. Sapriinalla oli viimeksi kesällä kraniohoito, josta se nautti aivan täysillä. Mitään erityisiä jumituksia tai kolotuksia ei hoidossa löytynyt. Olen jumppaillut ja venytellyt Sapriinaa päivittäin, välillä tehnyt pienen koulutreenin ”kentällä” ja Mikko on pääosin hoitanut maastolenkit. Parit jousiammuntatreenitkin ollaan Sapriinan kanssa ehditty ottaa tässä syksyn mittaan ja Mikkokin on päässyt harjoittelemaan Sapriinan kanssa enemmän laukkaa, mikä on alkanut sujumaan oikein hyvin.

Olemme käyneet paljon yhdessä maastoilemassa Dinon, Mikon ja Sapriinan kanssa ja löytäneet kivoja uusia reittejä. Sapriina on aina yhtä mutkaton ja ihana metsäläinen, joka rämpii suurella tarmolla mihin tahansa. Dino taas on kehittynyt kolmessa kuukaudessa todella varmajalkaiseksi ja reippaaksi maastokaveriksi. Sapriina kulkee yllättävän reippaasti Dinon perässä ja Dino taas rauhoittuu hitaamman Sapriinan perässä hienosti.

Molemmat hevoset ovat oppineet siihen, että selästä voi tulla alas ja nousta takaisin kyytiin kesken lenkin. Tämä on mahdollistanut meille haastavampiakin maastolenkkejä, kun esimerkiksi kivikkoisimmissa ja ahtaimmissa kohdissa voi tulla alas selästä ja antaa hevosen rauhassa asetella jalkansa ilman häiriötekijöitä. Sitten pääsee taas kiipeämään kyytiin ja jatkamaan reissua ratsukkona. Kumpikin hevosista odottaa nätisti ja hievahtamatta paikallaan minkä tahansa kiven tai kannon vieressä. Dinon kyytiin pääsen kyllä jopa maasta, koska se on niin pikkuinen.

Dinon kanssa on tullut välillä takapakkia ja välillä edistystä, kuten ratsukoulutuksessa on yleensä tapana tullakin. Viimeisen parin viikon aikana ratsuhommissa on kuitenkin tullut isoja harppauksia eteenpäin. Dino on alkanut liikkua mukavan rennosti käynnissä lähes koko ajan ja muutaman askeleen pätkiä ihan näppärästi ravissakin. Oikea laukka nousee jo ihan hyvin, mutta vasenta laukkaa en ole saanut vielä yrityksistä huolimatta nostettua. Siksi laukkaharjoitukset ovat nyt tauolla ja yritän saada tasoitettua Dinon puolieroja.

Dinolla on ollut haasteita lihasjumien kanssa ihan alusta lähtien. Sen lihaksia on huollettu kraniolla, faskiakäsittelyllä, TENS/EMS-elektroterapialaitteella ja jumppaamalla sekä venyttelemällä päivittäin. Alkuun vaikutti siltä, että Dino oli suurin piirtein kokovartalokipsissä. Jumeja on saatu pikkuhiljaa auki ja liikkuminen on parantunut huimasti, mutta välillä Dino on etenkin maastakäsittelyssä ajoittain ilmoittanut itselleen hankalampaan suuntaan hyvin selkeästi, että taipuminen on vaikeaa ja ikävää, että ”tee kuule eukko ihan vaan keskenäs”. Selästä käsin Dino on yleensä ollut rauhallisempi – luultavasti siksi, että maasta minun on helpompi pyytää vahingossa liikaa.

Toissapäivänä Dinolla oli faskiakäsittely ja seuraava otetaan taas heti kolmen viikon kuluttua, jolloin näkee hyvin, mihin suuntaan lihasten kunto on mennyt edellisestä käsittelystä ja pystyn sitten miettimään, kannattaako Dinon treenejä muuttaa jotenkin, vai jatketaanko samaan malliin. Minullakin oli toissapäivänä kraniohoito ja kuulemma hermostoni oli aika ylikierroksilla. Ei mikään ihme – onhan tässä ollut monenlaista kuormitusta viimeisen viiden kuukauden aikana, enkä ole oikein edes ehtinyt käsitellä edellistä asiaa ennen kuin seuraava ongelma on tullut eteen.

Repen kuoleman jälkeen oloni on ollut pääosin helpottunut, sillä suurin surutyö tuli tehtyä jo huhti-toukokuussa tippumiseni jälkeen. Silloin ymmärsin, että Repen on oltava jostain todella kipeä ja kävin läpi ne kaikkein raskaimmat ajatukset. Minulla oli jo silloin voimakas tunne siitä, että Repe joudutaan jossain vaiheessa lopettamaan.

En tietenkään tiennyt, että se tapahtuisi onnettomuuden seurauksena. Olen miettinyt että toisaalta onnettomuuden takia lähes pakon edessä lopettaminen oli varmasti helpompaa, kuin olisi ollut esimerkiksi klinikkatutkimusten jälkeisten löydösten jälkeinen päätöksenteko siitä, hoidetaanko ja kuntoutetaanko hevosta jotenkin, vai olisiko se parempi lopettaa. On aina loppujen lopuksi helpompaa tehdä päätös, jos vaihtoehdot ovat vähissä tai niitä ei ole ollenkaan.

Pystyn puhumaan Repen tapauksesta näennäisen rauhallisesti, mutta itse kyllä huomaan, että olen aina ihan tärinöissä asiasta keskustellessani. Jopa nyt blogiin asiasta kirjoittaessani tunnen itsekin, että elimistö menee jonkinasteiseen hälytystilaan. Vaikka olen ollut ihan tärinöissä monet kerrat asiasta kirjoittaessani ja puhuessani, en ole silti halunnut vältellä aihetta. Avoimuus helpottaa, mutta tämä on kieltämättä sellainen aihe, ettei sitä saa ihan helposti käsiteltyä ja pois mielestä.

Repen viimeisinä kuukausina asioiden käsittelyyn liittyi niin paljon ulkopuolista painetta ja toisaalta omaa turhautumistani hevosmaailman epäkohtiin, että minulle tulee vieläkin jonkinlaiset suuttumus- ja ahdistustärinät aina Repen kokemia asioita ja siihen linkittyvää keskustelua ajatellessani. Epäilen, että jos joku vielä elämäni aikana erehtyy sanomaan minulle ”Lastaat nyt vaan sen hevosen sinne koppiin”, saatan saada jonkinlaisen raivokohtauksen.

Uskon, että joudun purkamaan Repen kanssa tapahtuneisiin asioihin liittyviä ajatuksia vielä pitkään ja tekemään paljon töitä oman mielenhallintani kanssa. Välillä tuntuu, että pitäisi olla joku henkinen valmentaja olkapäällä muistuttamassa kaikista niistä asioista, mitä ei saisi ajatella – tai ehkä ennemminkin ohjaamassa ajattelemaan jotain sellaista, mitä kannattaisi ajatella mieluumin.

Jotain positiivistakin on tapahtunut, nimittäin olen huomannut kiinnittäväni nykyään huomattavasti aikaisempaa enemmän huomiota Sapriinan ja Dinon kehonhuoltoon. Vietän paljon aikaa ihan vain jumppaillessani ja venytellessäni hevosia sekä tehdessäni niille TENS/EMS-hoitoja. Lisäksi tarkastan hevosten hyvinvoinnin päivittäin huomattavasti huolellisemmin kuin ennen.

Toisaalta ehkä mietin välillä liikaakin hevosten hyvinvointia, mutta uskon että tämä muutos on kuitenkin loppujen lopuksi positiivinen. Jos en olisi käynyt Repen kanssa läpi niin vaikeita asioita, luulen että näkisin nykyistä vähemmän vaivaa hevosten eteen. Nykyään olen joka kerta äärettömän onnellinen siitä, että näen Sapriinan ja Dinon voivan hyvin tai että niiden suorituskyky tai henkinen tasapaino on mennyt parempaan suuntaan. Se motivoi minua tekemään asioita entistä paremmin.

Dino ja Sapriina ovat sopeutuneet hyvin elämään kahdestaan. Onneksi, sillä Repen kuoleman jälkeen ei ole tuntunut yhtään innostavalta ajatukselta hankkia kolmatta hevosta. Dino on välillä näyttänyt merkkejä siitä, että kaipaisi painikaveria, mutta kumpikin hevosista jää ihan rauhassa odottelemaan pihattoon kaverin liikutuksen ajaksi ja malttaa syödä odotellessaan, joten mitään akuuttia seuralaisen tarvetta meillä ei ole.

Joku pieni seuraponi olisi kyllä ihana, mutta pohdimme asiaa Mikon kanssa ja totesimme, että tällä hetkellä rahan säästäminen kentän rakennusta varten menee uuden hevoskaverin edelle. Alan jo tosissaan kyllästyä tähän kentättömään elämään, joten suunnittelemme purukentän rakennusta ensi vuodelle. Saa nähdä, miten sen asian kanssa päästään etenemään.

Laitoin kaiken varalta ilmoituksen vapaasta pihattopaikasta, jos vaikka tänne meille löytyisi joku mukava vuokralainen. Kysyntää ei ole kuitenkaan vielä ollut, sillä harva haluaa tuoda hevosensa kentättömälle tallille. Asumme sen verran syrjässä, ettei senkään puolesta tulijoita ole jonoksi asti. Jos vuokralaista ei tänne nyt syksyn aikana löydy, Sapriina ja Dino saavat olla kahdestaan ainakin talven yli ja täytyy miettiä vuokralaisasiaa uudestaan sitten kun kenttä valmistuu. Toki täällä on kiva touhuta ja asustella omallakin porukalla, eikä sinänsä haittaisi, vaikka ihan keskenämme olisimme jatkossakin, mutta hevosten kannalta isompi lauma olisi todennäköisesti mukavampi.

Olemme viime aikoina seuranneet Sapriinan ja Dinon touhuja makuuhalliin asennetun kameran avulla ja saaneet iloksemme todeta, että ne nukkuvat vuorokauden aikana kumpikin rennosti makuullaan ja makaavat välillä jopa molemmat samaan aikaan. Koska niillä on noin turvallinen olo kahdestaankin, uskon että on ihan hyvä päätös olla nyt hötkyilemättä kavereiden hommaamisen suhteen.

Meille kuuluu siis tilanteeseen nähden ihan hyvää. Elämä on mennyt eteenpäin omalla painollaan. Sapriina ja Dino ovat kumpikin omalta osaltaan auttaneet minua eteenpäin. Sapriina on terapioinut lempeällä olemuksellaan ja sen turvallisuus ja luotettavuus on ollut viime aikoina todellakin tarpeen. On ollut hyvä saada nuoren ja vauhdikkaan ruunan vastapainoksi touhuta Sapriinan kaltaisen rauhallisen ja lempeän möllykän kanssa.

Dino taas tuntuu päivä päivältä minulle sopivammalta hevoselta. Se on selvästi itsekin valinnut minut omaksi ihmisekseen. Vaikka ratsuhommat ovat alkaneet Dinon kanssa sujuvasti, uskon että haasteitakin tulee vielä riittämään tuon vahvatahtoisen ja itseään voimakkaasti ilmaisevan hevosen kanssa. Tylsäksi aika ei Dinon kanssa varmasti tule käymään, se on ainakin jo tähän mennessä tullut selväksi.

Nuo kaksi kullanmurua ovat pitäneet minut sopivan kiireisenä ja tuottaneet iloa päivästä toiseen, vaikka toki sitä huoltakin aina välillä mahduu joukkoon. Toivottavasti jatkossa meille olisi kuitenkin luvassa enemmän iloa kuin huolta, sillä sitä on mielestäni ollut jo tänä vuonna ihan riittävästi.