Tästä aiheesta on todella vaikea kirjoittaa, koska riskinä on se, että minut ymmärretään väärin. Haluan kirjoittaa silti, sillä uskon muillakin olevan saman tyyppisiä kokemuksia ja ajatuksia.

Olen viime aikoina miettinyt, mistä olen tärkeimmät ja merkityksellisimmät opit hevosten kanssa saanut. Olen todennut, että pääosin ne ovat tulleet hevosilta itseltään. Toki vaivaakin olen joutunut näkemään, kuten lukemaan tutkimuksia ja seuraamaan kokeneempien työskentelyä, mutta eniten on opettanut hevosten tarkkailu ja kaikki se, mitä hevosten kanssa on vuosien varrella tapahtunut. 25 vuodessa on ehtinyt sattua jo monenlaista ja täytyy sanoa, että ne epäonnisimmat hetket ovat opettaneet eniten.

Olen oppinut eniten tässä viimeisen 1,5 vuoden aikana hevosten asuessa omassa pihassani pihatossa. Se tuntuu aika uskomattomalta, sillä oikeasti luulin osaavani ja tietäväni hevosista aika paljon jo ennen sitäkin. Nyt vasta olen huomannut, miten vähän aiemmin tiesin hevosesta eläinlajina. Ja uskon, että saman tyyppinen harhaluulo voi iskeä monelle muullekin, jos keskittyy treenaamiseen eikä näe, miten hevonen käyttäytyy saadessaan itse tehdä elämäänsä koskevia valintoja.

Pihatossamme hevoset tekevät omia valintoja pitkin päivää. Ne päättävät milloin ovat sisällä ja milloin ulkona, milloin lepäävät, milloin syövät, milloin tonkivat metsätarhassa juuria, milloin syövät puiden kuorta, milloin käyvät juomassa ja milloin rapsuttelevat toisiaan. Siinäkin on jo aika paljon asioita, joista hevonen saa päättää, kun verrataan tallissa asuvaan hevoseen. On ollut silmiä avartavaa nähdä, kuinka hevoset haluavat useimmiten olla ulkona myös suuren osan yöstä ja nukkuvat makuullaan vain muutaman tunnin päivässä. Ja että mitä kylmempi sää on, sitä enemmän hevoset ovat ulkona ja taas kesäkuumalla ne kaipaavat eniten makuuhallin suojaa.

Ratsastuskouluissa hevosilla ei yleensä juurikaan ole päätösvaltaa tai vapauksia. En ole vuosiin käynyt ratsastuskoulussa, joten en varmuudella tiedä miten niissä nykyään toimitaan, mutta kerron nyt omista kokemuksistani. Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani, että ponit saattoivat juosta jopa kolme-neljä tuntia putkeen vaihtuvilla ratsastajilla. Jos joku poni oli vaikka päivän ensimmäisellä ja viimeisellä tunnilla, se ei välttämättä päässyt välissä karsinaan lepäämään, vaan saattoi olla kiinni ”parkissa” maneesin päädyssä. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että hoitajakulttuuri oli tuolloin jo pikkuhiljaa hiipumassa, eikä paikalla ollut aina riittävästi auttavia käsiä, jotta ponit olisi saatu pienille ratsastajille kuntoon tuntia varten.

Hoitajan urani alkutaipaleella hoitajia kuitenkin vielä riitti ja tallilla oli aina mukavaa. Minulla oli parhaimmillaan kaksi hoitoponia ja kävin melkein joka päivä tallilla. Itse hoitaminen oli aika pienessä roolissa, koska ponit juoksivat paljon tunneilla, mutta usein olin alkeistunneilla taluttamassa. Jos jollain tunnilla ei tarvittu taluttajaa, pesin varusteita ja juttelin muiden hoitajien kanssa. Näiltä ajoilta on aivan mahtavia muistoja. Ponit olivat tärkeitä meille hoitajille, pienille ratsastajille ja varmasti myös ratsastuksenopettajille ja tallinpitäjille. Silti niiden ongelmiin ei käsittääkseni osattu tai ymmärretty puuttua, eikä tietääkseni selvitetty, mistä esimerkiksi pukittelu johtui.

Muistan, että tunneilla oli vuosien varrella useampia pukittelevia poneja. Yksi poni taas meni aina piehtaroimaan aloittelijoiden kanssa. Muutamat poneista saivat joka kerta slaagin, jos maneesin katolta putosi lunta talvisin. Monet poneista luimivat satuloidessa. Yhdellä isolla ponilla piti aina olla taluttaja, koska se saattoi hyökätä tunneilla pienempien ponien kimppuun.

Minä olin yksi vanhimmista ja kokeneimmista poniratsastajista tallilla, joten jos joku poni tiputti ratsastajan selästään, usein minut laitettiin selkään näyttämään ponille taivaan merkit. Ja kyllä silloin tuli karjuttua, lyötyä raipalla ja potkittua niitä poneja, joilla oli luultavasti aivan hyvä syy käytökseensä. En koskaan pelännyt, olin vähän hurjapää, enkä itse kärsinyt mitenkään siitä, että ponit riehuivat ja niitä joutui ”laittamaan ruotuun”. Se oli vain jännää ja palkitsevaa, kun pysyi pukkikoneen kyydissä, sai vähän purkaa raivoa poniin ja pääsi osoittamaan kokemattomammille olevansa ”taitava”.

Silloin ajateltiin, että ponit ja hevoset täytyy laittaa kuriin, etteivät ne pääse niskan päälle. Kasvoin siihen ja pidin sellaista normaalina. Olen jopa kerran purrut takaisin, kun eräs poni puri minua hoitaessa. Omia hoitoponejani kohtaan osasin jotenkin olla empaattisempi, eikä minulla ole muistoja siitä, että olisin kurittanut niitä. Huomasin kyllä jo ratsastuskouluaikana, että hoitoponini olivat rennompia, kun annoin niille vähän enemmän tilaa ja vapautta. Ratsastuskoulussa oli kuitenkin tietyt säännöt, eikä mitä tahansa voinut tietenkään tehdä.

Olisi ollut hienoa saada opetella asioita kiireettömästi ja ilman ympäristön paineita, kaikessa rauhassa hevosiin tutustuen ja ennenkaikkea ilman kannustusta suuttua hevosille. Koska näin jälkikäteen tuntuu, että sitä suuttumista ja vihaista ratsastusta ratsastuskouluissa opetettiin, vaikka silloin sitä pidettiin ihan normaalina ja hyväksyttävänä. ”Nyt suutut sille. Ohjat yhteen käteen ja raippaa! Et anna sille mitään vaihtoehtoja!”, ratsastuksenopettaja saattoi neuvoa.

Tämän asian muistelemisessa ei ole mitään henkilökohtaista kritiikkiä ketään tiettyä ratsastuksenopettajaa kohtaan. Opettajani olivat mahtavia tyyppejä, jotka oikeasti välittivät poneista ja oppilaistaan. Suuttumiseen kannustaminen oli silloin normaalia, eikä se poissulkenut sitä, että poneista todella välitettiin ja niitä rakastettiin. Aidosti ajateltiin, että se suuttuminen ja patistaminen oli vain ponien parhaaksi. Ihmiset ajattelivat, että eihän poni voinut itse ymmärtää omaa parastaan.

Itse pystyn todella hyvin eläytymään tilanteeseen, jossa hevonen ei kertakaikkiaan liiku lapsen ratsastettavana ja tekee mieli sanoa, että ”Nyt suutut sille ja pakotat sen eteenpäin!” Sapriina ei nimittäin ole aina ollut kovinkaan motivoitunut liikkumaan lasten ratsuna ja olen joutunut monet kerrat puremaan hammasta, jotta en antaisi Mikon lapsille tuollaisia neuvoja tai ärsyyntyisi itse hevoseen. Olen monesti ärsyyntynytkin – ja huomannut, ettei siitä todellakaan ole mitään hyötyä.

Minulla on rasitteena edelleen se ”suutu sille -mentaliteetti”, jonka ratsastuskouluaikoina onnistuin iskostamaan hyvin syvälle pääkoppaani. Vaikka tiedän, ettei suuttumisesta ole mitään hyötyä, usein ärsyyntyminen on ensimmäinen reaktioni, jos jokin ei mene hevosen kanssa suunnitellusti. Vaikka koulutan hevosia positiivisella vahvisteella ja ennemmin palkitsemalla kuin rankaisemalla, olen huomannut että minun on välillä vaikea hallita suuttumusta. Huomaan onneksi riskin suuttumukseen helposti ja silloin yritän ottaa aikalisän ja pitää taukoa treenistä.

Varsinkin perusluonteeltaan hidas Sapriina kaivaa minusta helposti ärtymyksen esiin. Ja sehän ei auta mitään, sillä kun Sapriina aistii minun olevan ärsyyntynyt, se jämähtää entistäkin hitaammaksi. Sapriinan kanssa minun on ollut pakko opetella hillitsemään suuttumusta ihan uudella tavalla. Herkempien ja nopeampien hevosten kanssa minun on helpompi pysyä itse rauhallisena, sillä minun on oman energiatasoni puolesta helpompi ymmärtää kärsimättömyyttä kuin hitautta.

Jos minulla on huono päivä, jätän mieluusti kokonaan ratsastamatta. Jos olen vähänkään nälkäinen, syön ennen kuin menen talliin. Jos taas ärsyynnyn kesken toiminnan, yritän muistaa kertoa ääneen esimerkiksi mukana olevalle Mikolle tai kaverille, mikä minua ärsyttää. Asian ääneen sanominen yleensä helpottaa tilannetta. Viime aikoina olen alkanut kertoa kaikki ajatukseni ääneen myös hevosille, sillä osallistuin Katariina Alongin puhelinvalmennukseen ja hän kannusti minua siihen. Huomasin pian, että hevosille puhuminen oli todella hyvä neuvo. Tuntuu, että hevoset todellakin ymmärtävät yllättävän paljon puhetta tai sitten ääneen sanotut asiat tekevät vain ihmisen ajatukset konkreettisemmiksi ja ymmärrettävämmiksi myös hevosille.

Vaikka minulla on ratsastuskouluajoilta valtavasti hyviä muistoja, olen nykyään aika skeptinen niiltä ajoilta saamieni oppien suhteen. Olen huomannut olevani jopa kateellinen Mikolle siitä, että hänellä ei ole ratsastuskoulutaustaa. Mikko on saanut opetella ratsastusta ja hevosten käsittelyä minun ohjauksessani ja omaan tahtiinsa. Olen opettanut Mikkoa ratsastamaan ja hoitamaan hevosia, käyttämään positiivista vahvistetta sekä kertonut hevosesta eläinlajina lähes kaiken sen mitä tiedän. Ja nyt huomaan, että myös minulla olisi Mikolta jotain opittavaa.

On hienoa nähdä, miten rauhallisesti, kohteliaasti ja luottamusta herättävästi Mikko osaa hevosten kanssa toimia, vaikka kokemusta on vasta sen 1,5 vuotta. Toki siinä ajassa ei ehdi vielä omaksumaan valtavaa määrää tietoa tai oppimaan kovin taitavaksi ratsastajaksi, mutta olen silti yllättynyt, miten paljon ihminen voikaan näin kotioloissa oppia ilman ammattilaisen opetusta ja ilman kunnollisia ratsastustunteja – ihan vain hevosia seuraten, niitä kuunnellen ja niiden kanssa yhteistyössä toimien. Silloin ei tarvitse opetella erikseen ajattelemaan laatikon ulkopuolelta tai kumota hevospiireissä tiukasti vallitsevia uskomuksia, sillä oppii heti alkuun, millainen eläin hevonen on oikeasti.

Uskon että nimenomaan ratsastuskoulutaustan ja hevosalalle tiiviisti iskostuneiden uskomusten vuoksi monilla hevosihmisillä on sisäänrakennettu ajatus siitä, että pitää olla rohkea, kovapäinen ja pärjätä jokaisen hevosen kanssa. Ja että hevoselle pitää näyttää, kuka määrää tai muuten ei tule mistään mitään. Voimakas ajatus siitä, että pelätä ei saa ja suuttua pitää, jos se on tarpeen.

Itsekin uskoin tällaiseen mantraan aivan täysillä, mutta Futura murensi sen uskomuksen pikkuhiljaa ja sen jälkeen niin Repe, Sapriina kuin Dinokin ovat osoittaneet minulle kerta toisensa jälkeen, että ennenkaikkea ihmisen on oltava läsnäoleva, lempeä, ennalta arvattava ja rehellinen – niin itselleen kuin hevosellekin, jotta yhteistyö voi toimia.

Itse olen ensimmäistä kertaa hevoshistoriani aikana joutunut miettimään myös ratsastus- ja hevospelkoa sen jälkeen kun jouduin keväällä onnettomuuteen Repen kanssa. Moni ihmetteli siinä vaiheessa, miksi en mennyt takaisin selkään ja piti erikoisena sitä, että tapahtunut herätti minussa pelkoa, vaikka olin 25 vuotta kestäneen hevosharrastukseni aikana tippunut aikaisemminkin useita kertoja, pahastikin. Silti pelkäsin koko kesän Dinolla ratsastaessani sitä, miten se reagoi kun putoan ensimmäistä kertaa. Potkiiko se minut kuoliaaksi tai tallooko jalkoihinsa?

Nyt kun aikaa on kulunut ja olen ehtinyt kerran tippua Dinoltakin (tosin kompuroinnin, enkä pukin seurauksena) ilman sen kummempaa jälkireaktiota hevosen puolelta, pelko on vähitellen laantunut. Uskon, etten olisi yhtä helposti päässyt pelosta eroon esimerkiksi ratsastuskouluympäristössä tai isommalla tallilla, jossa paineita onnistumisesta olisi ollut eri tavalla.

Koska hevoset ovat meillä kotona, jossa harrastan oman mieheni kanssa, olen pystynyt kertomaan aina hänelle rehellisesti miltä minusta tuntuu ja mitä pelkään – ilman, että siitä on millään tavoin tuomittu. Voin kuvitella, että pelosta kertominen ei ole helppoa esimerkiksi ratsastuskoulun tunneilla useiden silmäparien tuijottaessa ja suorituspaineiden kasautuessa.

Minulle suorituspaineita on kasautunut vain omista ajatuksistani. Siitä, että olen ajatellut etten muka saisi pelätä – olenhan se rohkea ja itsevarma ratsastaja, joka on vuosikausia kiivennyt kaikenlaisten pukkikoneiden kyytiin silmääkään räpäyttämättä. Voin vain kuvitella, miten moni miettii näitä samoja asioita ja yrittää kaikin voimin peittää pelkonsa hevoselta ja muilta ihmisiltä, suuttuu hevosille vain siksi, että niin on ratsastuskoulussa opetettu tai pomottaa hevosta siksi, että luulee sen olevan ainoa tapa kommunikoida.

Toivoisin, että kaikki ne ihmiset, jotka ovat joskus saaneet ratsastuskoulusta samanlaisia oppeja kuin minäkin, löytäisivät joskus elämäänsä viisaan hevosen, joka opettaisi ajattelemaan toisin – sekä tietysti mukavan tallin, jossa hyväksyttäisiin ja opetettaisiin myös herkkyyttä, pelon hyväksymistä ja lempeyttä. Koska niillä pääsee aivan varmasti hevosten kanssa pidemmälle kuin suuttumalla.

Itse uskon, että minulla on tässä melkein elämän mittainen projekti päästä eroon siitä ajatusmallista, jonka jo lapsuudessa on hevosten käsittelyn ympärille rakentanut. Vanhat tavat ja tunteet tulevat helposti esiin, jos olen väsynyt, nälkäinen, vihainen tai surullinen. Niistä pois oppiminen ei ole helppoa tai nopeaa, mutta toivottavasti mahdollista. Sen muutoksen, joka jo tähän mennessä on tapahtunut, ovat mahdollistaneet viisaat hevoseni.