Ei tule varmaan seuraajilleni yllätyksenä, että pelkään nykyään ihan järjettömästi hevosten lastaamista ja kuljettamista. Neljä vuotta sitten Futura joutui lastausonnettomuuteen, josta kaikki osalliset selvisivät ihmeen vähillä vammoilla. Se kaatui kuljetuksessa ja väliseinä jouduttiin purkamaan sekä toinen kyydissä ollut hevonen peruuttamaan Futuran jalkojen yli ulos, jotta Futura saatiin pelastettua.

Sen jälkeen olen ollut todistamassa vielä Repen kanssa kahta lastausonnettomuutta, joista toisen seurauksena Repe jouduttiin lopettamaan. Repen lopetuksen jälkeen hevosen lastaaminen ja kuljettaminen tuntuivat aivan ylitsepääsemättömiltä ajatuksilta. Ajattelin, että jos vain mahdollista, en enää ikinä lastaa tai kuljeta yhtäkään hevosta – ainakaan sellaista, joka ei ole todella kokenut ja varma matkustaja.

Syksyn mittaan Dinolle kuitenkin tuli muutamia mahaongelmiin viittaavia oireita. Näin sen myös syövän maata muutaman kerran. Lisääntynyt kiukkuisuus, pään heittely, jatkuva haukottelu ja herkkyys kylkien koskemiseen muistuttivat kovasti Repen mahahaavaoireita, joten aloin heti varmuuden vuoksi (toki myös eläinlääkäriä useampaan kertaan konsultoituani) hoitamaan ongelmaa mahahaavana. Lääkitys tuntui auttavan, mutta jossain vaiheessa oireet palasivat osittain takaisin ja maan syöminen näytti lisääntyneen. Tajusin, etten saisi mitenkään mielenrauhaa ilman, että kävisimme klinikalla tarkistamassa mahan tilanteen. Se tarkoitti tietysti sitä, että joutuisimme lastaamaan ja kuljettamaan Dinon klinikalle ja sieltä takaisin.

Huomasin olevani periaatteessa samassa tilanteessa kuin keväällä Repen kanssa. Dinon reaktiot eivät toki olleet yhtä vaarallisia kuin Repellä pahimmillaan, mutta ikäviä silti. Minulla oli taas kaksi hevosta, joista toinen oli selvästi kipeä ja tarvitsi tutkimuksia. En kuitenkaan halunnut jättää Sapriinaa yksin kotiin – enkä myöskään yrittää lastata sitä mukaan klinikkareissulle. Sapriinaa ei ole juurikaan kuljetettu, se ei lastaudu hyvin, enkä missään tapauksessa olisi nyt pystynyt aloittamaan Sapriinan lastauskoulutusta. En oikeastaan tiedä, pystynkö enää kouluttamaan yhtäkään hevosta lastaukseen. Kyllähän minä Repenkin sain koulutettua menemään koppiin innokkaasti ja pysymään siellä silloin kun takapuomi laitetaan kiinni, mutta sen jälkeen kaikki menikin niin pahasti pieleen, etten halua enää yrittää samaa toisen hevosen kanssa.

Tietenkin ratkaisu oli hankkia poni. Ponin hankintaan oli toki syynä myös se, että uskoin Dinon oireiden johtuvan ainakin osittain Repen kuoleman aiheuttamasta stressistä, sillä niitä alkoi ilmetä pikkuhiljaa sen jälkeen. Dinolla oli toki ollut paljon muitakin muutoksia elämässään lyhyen ajan sisällä. Mutta sen olen hevosia pihassa pitäessäni huomannut, että lajitovereiden seura on niille ehdottoman tärkeää ja yksin jääminen aiheuttaa ainakin useimmille hevosille stressiä ja huolta. Kolmen hevosen tallissa yksin jäämisiä tapahtuu huomattavasti vähemmän kuin kahden hevosen tallissa.

Ponia minun ei tarvinnut hakumatkalla itse lastata, mutta otin sen ulos kyydistä meidän päässä. Jo silloin jalkoja tärisytti ihan kunnolla. Rikke oli onneksi maailman rauhallisin lastattava ja kuljetettava, eikä pienen kokonsa vuoksi edes voinut jäädä trailerissa mihinkään jumiin. Aavistin siis, että Dinon lastaus jännittäisi varmasti vielä enemmän, koska siinä olisi enemmän riskejä jo hevosen koon puolesta.

Kun kolmen hevosen lauma oli taas sopeutunut yhteiseloon, oli sopiva hetki klinikkareissulle. Mutta jännitin aivan järjettömästi lastausta. Tiesin, että Dino lastautuu ja matkustaa hyvin, mutta koska kipeänä hevonen voi aina olla arvaamaton, pelkäsin jotain täysin odottamatonta reaktiota. Enemmän minua jännitti lastaus, kuin klinikalta saatava diagnoosi. Oli pakko jopa kysellä vinkkejä pelon hallintaan ihmisiltä, joilla on siitä enemmän kokemusta kuin minulla. Lopulta päädyin neuvojen myötä tekemään mielikuvaharjoituksia lastaamisesta ja aina kun pelko nosti päätään, yritin kääntää ajatukseni siihen suuntaan, että haluan aivan vimmatusti päästä onnistumaan lastauksessa. Ei ollut helppoa, mutta kuitenkin onnistui joten kuten.

Mietin myös kahta edesmennyttä hevostani – erityisesti Futuraa. Sitä, miten viisaasti se käyttäytyi lastausonnettomuudessa. Jos Futura olisi silloin noussut ylös ennen kuin annoin sille luvan, todennäköisesti siinä olisi vammautunut myös toinen kyydissä ollut hevonen sekä mahdollisesti minä itse tai joku muu mukana olleista ihmisistä. Futura yritti nousta, mutta uskoi heti kun kielsin sitä nousemasta. Se luotti aivan täysillä siihen, että me ihmiset tiesimme, kuinka tilanteessa tulee toimia. Kun Futura saatiin vihdoin pelastettua trailerista, kokeilin kopin ulkopuolella kävelikö se normaalisti ja tutkin koko hevosen päällisin puolin. Mitään isompia vammoja ei vaikuttanut olevan. Seisoimme lastaussillan edessä ja mietin, että Futura ei varmaan enää ikinä uskalla mennä koppiin. Sitten se vain lähti kävelemään lastaussiltaa pitkin, asettui omalle paikalleen kopissa ja ilmoitti, että ”Nyt lähdetään kotiin”.

Oli uskomatonta, kuinka Futura uskalsi omasta tahdostaan mennä traileriin heti onnettomuuden jälkeen – ilman, että edes pyysin. Itse asiassa Repekin teki onnettomuuden jälkeen samoin, vaikka peruuttikin sieltä sitten pois, eikä enää tullut uudelleen perille asti. Repen tapauksessa vaikutti siltä, että lastaussillalle kiipeäminen teki onnettomuuden jälkeen kipeää.

Futurasta minulla on ollut jo pitkään sellainen tunne, että se auttaa minua kaikissa hankalissa tilanteissa vielä kuolemansa jälkeenkin. Jos olen joutunut johonkin vaativaan paikkaan, kuten vaikka työhaastatteluun, olen laittanut Futuran jouhista tehdyn rannekorun ranteeseeni. Käytän sitä vain erityisissä tilanteissa, koska koen että saan siitä voimaa. Futura uskalsi mennä koppiin onnettomuuden jälkeen ja matkustaa sen jälkeen vielä useamman kerran rauhallisesti ja nätisti jännityksestä huolimatta. Minullakin olisi mahdollisuus päästä yli pahimmasta pelosta vain tekemällä juuri se asia, jota pelkäsin.

Pyysin Futuralta neuvoa Dinon lastaamiseen. Tämä menee ehkä joidenkin mielestä hörhöilyksi, mutta ihan sama. Sain tällaisen neuvon: ”Luota itseesi. Menkää Dinon kanssa kyytiin yhdessä. Ei niin, että vain viet Dinon sinne. Menkää sisään yhdessä.” Tulkitsin neuvon niin, että neuvoa pitää noudattaa ajatuksen tasolla, eikä käytännössä. Otin siis sen asenteen, että olemme Dinon kanssa yhdessä siinä lastaustilanteessa ja lastaus hoidetaan tiimityönä, eikä niin että Dino on vain tekemisen kohde, joka laitetaan koppiin ja lähdetään ajamaan.

Selitin Dinolle tarkasti, mitä reissulla tulee tapahtumaan. Nykyään selitän kaikki asiat hevosille ääneen, koska tuntuu että ne ymmärtävät yllättävän paljon. Ainakin ne ymmärtävät tunnetilan, jos eivät varsinaisesti tajua sanoja. Samalla kun itse selittää asiat hevoselle, valmistautuu siihen mitä kohta ollaan tekemässä ja asiasta tulee itselle paljon konkreettisempi. Kun jotain on sanottu ääneen, asennoituu siihen, että kyseinen asia myös tapahtuu. Kerroin Dinolle, että pelkään lastausta ja kuljetusta, koska minulla on ollut huonoja kokemuksia. Pyysin, että se lastautuisi ja matkustaisi hienosti ja rauhallisesti. Kerroin, että menemme yhdessä reissuun ja tulemme sieltä takaisin yhdessä. Dino tökkäsi minua kaksi kertaa pehmeästi turvallaan. ”Ei hätää, minä kyllä hoidan asian”, se tuntui sanovan. Päätin luottaa siihen.

Klinikkapäivänä lastaus onnistui juuri kuten olin mielikuvissani harjoitellutkin. Osasin pysyä rauhallisena ja loppujen lopuksi pelkäsin yllättävän vähän. Mutta suurin vaikutus siihen, että pelko pysyi taka-alalla oli Futuran hyvällä neuvolla ja Dinon kahdella rauhoittavalla tökkäyksellä. Hevoset ovat kyllä ehdottomasti maailman parhaita terapeutteja.

Dino kyllä jännitti kuljetusta aivan älyttömästi, vaikka fiksusti käyttäytyikin. Sen silmänvalkuaiset vilkkuivat kopissa ollessa ja kuljetuksen aikana se stressasi itsensä aivan hiestä märäksi. On vaikea ymmärtää, miten hevoset luottavat meihin ihmisiin niin paljon, että ne menevät kuljetustrailerin kaltaisiin paikkoihin – tärisevään, pimeään ja ahtaaseen paikkaan, josta yht’äkkiä joutuu johonkin tuntemattomaan määränpäähän. Minusta ei ole edelleenkään mukava ajatus kuljettaa varsinkaan sellaisia hevosia, jotka stressaavat kuljetusta paljon tai eivät haluaisi millään mennä kyytiin, sillä ymmärrän oikein hyvin, miksi se ei ole hevosten mielestä mukavaa.

Varmasti jatkossakin vältän hevosten lastaamista ja kuljettamista niin pitkälle kuin mahdollista. Uskon kuitenkin, että näitä hevosten kanssa tulleita traumoja on parasta purkaa nimenomaan hevosten kanssa, kohtaamalla nämä pelottavat asiat yhdessä. Ihminen voi auttaa hevosta rauhoittumaan ja pääsemään peloistaan, mutta asetelma voi olla myös toisin päin. Hevonen voi auttaa ihmistä ja näyttää, ettei tässä nyt ollutkaan mitään pelättävää. Tätä ei ehkä aina muisteta, koska hevonen on pakoeläin ja siksi usein pelkää ihmistä helpommin. Mutta yhtä lailla niitä pelkoja ja traumoja voi olla ihmisilläkin. Ja niitä korjataan molemmilla ihan samalla tavalla; lähestymällä pelottavaa asiaa sellaisessa tahdissa, mikä tuntuu sopivalta, eikä lisää pelkoa ainakaan liikaa. Hankkimalla pikkuhiljaa uusia, korjaavia kokemuksia niiden traumaattisten kokemusten tilalle. Siten luottamus kasvaa ja pelko pikkuhiljaa pienenee.

Voisi sanoa, että se mitä nykyään pelkään, on hevosten kipu. Kipu on pelottavaa, koska kipeä hevonen voi olla arvaamaton ja jopa vaarallinen. On myös mahdotonta mitata toisen elävän olennon kipua, joka ei voi puhumalla kertoa miten paljon sattuu. Nykyään tunnistan hevosten kivun aika hyvin ja myös puhun siitä paljon. Olen miettinyt, miksi ihmiset eivät usein halua uskoa tai myöntää, että hevosen käytös voisi johtua kivusta. Luulen, että syynä siihen voi olla nimenomaan pelko. Kipu on pelottavampi ajatus kuin se, että hevonen olisi vain kuriton. Kurittoman, itsepäisen ja huvikseen kiukuttelevan hevosen voi päihittää olemalla itse vahvempi. Kipua ei voi päihittää tekeytymällä vahvemmaksi. Siksi on helppo ajatella, että hevonen on vain hankala ja pitää pistää kuriin.

Voi olla, että voimakeinoilla – oli kyseessä sitten tahdonvoima tai fyysinen kuritus – onnistuukin vain lisäämään valmiiksi kipeän hevosen kipua ja tilanne pahenee. Kaikkea kipua ei ole edes mahdollista hoitaa tai lääkitä. Ei siis ihme, että kipu on pelottavaa. Mutta jos opettelisimme kohtaamaan niin omat kuin hevostenkin kivut ja pelot empaattisemmalla asenteella, ehkä niitä ei tarvitsisi pelätä, vaan niistä voisi oppia. Kaikki hevoseni ovat tehneet oman hienon osuutensa sen eteen, että pystyn nyt tunnistamaan kivut ja pelot paremmin niin hevosilta kuin itseltänikin.

Olen monet kerrat loppusyksyn aikana miettinyt, miksi olen joutunut uudelleen tekemisiin hevosten kivun kanssa näin pian Repen lopetuksen jälkeen. Tuntui epäreilulta, etten päässyt vieläkään harrastamaan mukavasti ja ilman huolia. Dinon mahaoireet onneksi helpottivat jo ennen klinikkareissua Gastrogard-kuurin avulla. Tutkimuksissa ei löytynyt selkeää mahahaavaa eikä myöskään hiekkaa, joten eläinlääkäri arveli, että jokin lievä mahahaava on voinut olla, mutta oli jo ennen tutkimuksia lääkityksen ansiosta parantunut. Suolistossa näkyi jokin ihan olemattoman pieni hiekkamäärä ja tiedossa on, että maata tuo otus on todistetusti syönyt, eli suolistossa liikkuva hiekka on toki voinut tuntua kurjalta, vaikkei varsinaista kertymää ole siellä ollutkaan.

Klinikkareissun jälkeen tajusin, että ehkä sen klinikkareissun perimmäinen tarkoitus oli vain antaa mielenrauha mahavaivojen suhteen ja hoitaa tuota lastaus- ja kuljetustraumaani. Dino on auttanut minua jo kahden trauman purkamisessa. Ensimmäinen oli Repen kanssa tapahtunut tippuminen. Pelkäsin sen jälkeen sitä hetkeä, kun putoaisin Dinon selästä ensimmäisen kerran. Olin varma, että Dinokin talloisi minut jalkoihinsa ja potkisi suoraan päin kuten Repen kanssa kävi. Kun ensimmäinen tippuminen sitten tapahtui Dinon kanssa, niin ei käynytkään. Enää minun ei tarvitse pelätä tippumista. Olen ehkä vähän varautuneempi hevosen selässä kuin joskus takavuosina, mutta ratsastusta en mitenkään yleisesti jännitä. Ensimmäinen tippuminen Dinolta vain vahvisti luottamustamme. Nyt onnistunut klinikkareissu vahvisti sitä taas lisää.