Olen harrastanut hevosia 25 vuotta ja siihen mahtuu aika paljon kaikenlaista. Kerron usein, että hevoset ovat opettaneet minulle vuosien varrella paljon ja että ajattelen nykyään hevosista eri tavalla kuin aiemmin. Miten tämä sitten käytännössä ilmenee? Tämä aihe on niin laaja, että siitä voisin kirjoittaa vaikka kirjan, mutta aloitan nyt ihan vain tällä blogitekstillä.

Olin joskus ihminen, joka ajatteli että hevosille pitää näyttää kuka määrää. Kuvittelin, että minulla on oikeus vaatia hevosta taipumaan tahtooni ja vaatia hevoselta sitä mitä itse pidin tärkeänä. Ajattelin hevosten kouluttamista aika pitkälti kesyttämisenä. Saatoin hinkuttaa väsyneellä ja hikisellä hevosella vaikka kaksi tuntia putkeen kentällä, jotta sain ”avut läpi”, koska se painoi kädelle kuin synti tai pelkäsi kentän toista päätyä jatkuvasti. Kuittasin liian usein hevosten pukittelut ja säikkymiset sillä, että pöllöenergiaa oli liikaa ja hevonen piti vain pistää ruotuun. Hevoset olivat minulle tärkeitä ja rakkaita olentoja, mutta ajattelin kaikkea toimintaa niiden kanssa sitä kautta, että minä määrään, minä koulutan ja minä teen hevosella jotain.

Pikkuhiljaa, vuosien kuluessa ajatusmaailmani on muuttunut siihen suuntaan, että en tee hevosella mitään, vaan teen hevosen kanssa. Minulle on tärkeämpää, että hevoseni ovat onnellisia ja terveitä niin henkisesti kuin fyysisestikin, kuin että voisin esimerkiksi valmentautua tai kilpailla niillä tietyllä tasolla tai harrastaa jotain tiettyä ratsastuksen lajia. Haluan, että hevonenkin voi nauttia yhteisestä tekemisestä. En ole koskaan ollut mikään supertavoitteellinen ratsastaja, mutta kuitenkin aiemmin tavoitteeni ovat olleet erilaisia. Esimerkiksi Futuran aikaan hyppääminen oli minulle tärkeää ja halusin päästä hyppäämään mielellään viikoittain. Nykyään minulle on ihan sama, pääsenkö hyppäämään vai en.

Tietenkään aina ei voi tehdä pelkästään kivoja juttuja, sillä mukavuusalueella ei voi tapahtua kehitystäkään. Joskus on pakko tehdä myös sellaisia asioita, jotka eivät ole hevosista mukavia, mutta ne ovat välttämättömiä vaikkapa hevosen terveydentilan takia. Esimerkiksi Sapriina ei aina ole kovin motivoitunut liikkumaan, mutta koska se tarvitsee säännöllistä liikuntaa pysyäkseen terveenä, vapaapäiviä ei juurikaan pidetä.

En ajattele enää, että minun pitäisi pistää hevoset ruotuun tai kesyttää ne. En usko, että hevonen tekee mitään ihmisen kannalta epämiellyttävää vain perseilläkseen ja kokeillakseen rajojaan. Toki jokainen hevonen varmasti jossain kohtaa vähän kokeilee rajojaankin tai oppii vain harmillisten sattumien summana jonkin ei-toivotun tavan, koska kokee sen kannattavaksi itselleen. Pääsääntöisesti olen sitä mieltä, että ongelmakäytös johtuu joko kivusta, pelosta tai turhautumisesta. Ja ihmisen tehtävä on selvittää, mistä se johtuu ja sitä kautta auttaa hevosta. Komennan kyllä tarvittaessa hevosia edelleen, eli mitään täyttä nollatoleranssia minulla ei sen suhteen ole, vaikka suosinkin palkitsemista koulutusmetodina. Ongelmatilanteissa yritän ensisijaisesti ymmärtää hevosta ja edetä kaikessa niin, että otan hevosen tunteet ja mielipiteet huomioon.

Voin kertoa, että oman ajatusmallin kääntäminen eri suuntaan ei ole ollut helppoa henkisesti, eikä fyysisestikään. Olen luonteeltani aika jämäkkä ja kiihdyn nollasta sataan noin sekunnissa. Hevosten kanssa toimiessani osaan myös rauhoittua, mutta välillä kärsimättömyys ja vanhat, opitut tavat ottavat vallan. Siihen riittää ihan vain se, että olen esimerkiksi nälkäinen. Silloin alan herkemmin vaatimaan liikaa liian nopeasti ja liian voimakkaalla energialla. Yritänkin aina puuhata hevosten kanssa vain hyvin syöneenä, hyvin levänneenä ja rauhallisessa mielentilassa. Aina se ei tietenkään ole mahdollista, sillä hevoset ovat meillä kotipihassa, ensisijaisesti minulla hoidettavina ja koska olen vain ihminen, minullakin on joskus huonoja päiviä tai jopa huonoja viikkoja.

Minulla ajatusmaailman muuttuminen lähti alkuun siitä, kun siirryin Futuran kanssa käyttämään kuolaimettomia suitsia, sillä se ei hyväksynyt mitään kuolaimia. Kuolaimettomuuteen siirtyminen oli iso käännekohta ja paransi yhteistyötämme huomattavasti. En silti edelleenkään ajattele, että kuolaimettomuus olisi automaattisesti ainoa oikea vaihtoehto, sillä kaikki on aina hevoskohtaista. Itse kuitenkin ratsastan edelleen mieluumin kuolaimettomilla suitsilla, enkä ole omistanut kuolaimia yli seitsemään vuoteen.

Toinen käännekohta oli se, kun Futuralla todettiin kinnerpatit. Diagnoosin myötä treenimme muuttuivat vähemmän tavoitteellisiksi, estekorkeus madaltui, hyppykerrat harvenivat ja säännöllinen jumppaaminen fysioterapeutin ohjeiden mukaan tuli kuvioihin. Aloin myös ratsastaa yhä enemmän pelkällä kaulanarulla ja jopa kokonaan ilman suitsia.

Kolmas käännekohta oli Futuran viimeiset kuukaudet, lopetuspäätös ja kuolema. Näin selvästi Futuran olevan kipeä, mutta kaikki muut ympärillä olevat ihmiset eivät tunnistaneet sen kipua. Itse kuitenkin ymmärsin mistä oli kyse ja Futura ymmärsi, että minä ymmärsin. Olinhan auttanut sitä jo kinnerpattidiagnoosin aikaan. Futura selvästi tiesi, että minä ymmärtäisin jo pienistäkin merkeistä, ettei se halunnut liikkua. Oli herättävää huomata, että Futuran ei enää tarvinnut ilmoittaa kipuaan isosti kuten aiempina vuosina. Se kertoi minulle hyvin hienovaraisesti, ettei pystynyt edes kävelemään ratsastaja selässään. Ymmärsin, että asetelma oli muuttunut, koska minä kuuntelin. Alkuvuosina Futuran ilmaistessa kipuaan rajusti pukittelemalla minä en kuunnellut. Futura huusi silloin todella kovaa, mutta minä vain sivuutin sen huudot. Nyt tilanne oli yht’äkkiä se, että meillä oli vuoropuhelua. Tajusin, että niin sen pitäisi aina ollakin.

Sapriinan kanssa koin seuraavat isommat ahaa-elämykset. Sapriina oli ollut neljä vuotta vain oloneuvoksena ja meidän piti aloittaa ihan perusasioista. Selkäännoususta lähtien kaikki piti opettaa uudestaan, koska ratsukoulutus oli jäänyt aiemmin kesken, eikä Sapriina enää meinannut millään päästää ratsastajaa selkään. Se oli oppinut pyörimään selkäännousutilanteessa kuin väkkärä, mutta kun selkään asti vihdoin pääsi, tilanne ei ollutkaan enää Sapriinan mielestä pelottava. Sapriinan kanssa huomasin, että takapakkia tuli helposti vielä kuukausia sen jälkeenkin, kun selkäännousu oli alkanut jo sujua, jos jotain jännittävää tapahtui selkäännousutilanteessa.

Kerran Sapriina heitti minut pukkilaukalla alas, kun se sai sähköiskun vaatteistani ollessani mahallani sen selässä. Sen jälkeen meni puoli tuntia ennen kuin Sapriina antoi minulle kiinni kentältä. Kesti pitkään, että selkäännousun sai sujumaan muuallakin kuin kentällä tietyssä paikassa. Sapriina pelkäsi myös muita hyvin arkipäiväisiä asioita kuten vesiletkua, joten jalkojen pesuun totuttaminen oli pitkä projekti.

Sapriina ei ollut käynyt koskaan kotitilansa ulkopuolella, joten maastoon lähteminen edes taluttaen oli mahdotonta pelkoreaktion vuoksi. Ensimmäistä kertaa kun yritimme lähteä taluttaen pois pihasta, Sapriina jähmettyi jo muutaman metrin päässä pihasta niille sijoilleen ja tuijotti kauhistuneena ja täristen horisonttiin jalat levällään, silmät muljuen ja sieraimet teelautasen kokoisina. Sapriinan kanssa opin paloittelemaan asioita pieniin osiin ja etenemään sille vieraiden ja pelottavien asioiden suhteen pikkuhiljaa.

Kun Sapriina muutti meille kotiin, kertaheitolla tapahtunut ympäristönvaihdos ratkaisi ongelman ja pikkuhiljaa Sapriinasta tuli utelias ja rento myös uusien paikkojen suhteen. Alku oli kuitenkin todella hankalaa, sillä Sapriina reagoi ensimmäisinä viikkoina muuttostressiin jyräämällä mihin tahansa puskiin aivan holtittomasti. Nykyään Sapriinan lempipuuhaa on tutkia uusia maastoja.

Sapriinan kanssa oli kaikkien vaikeuksien myötä kuitenkin helppo oppia, että rankaiseminen tai pakottaminen ei koskaan auta pelkäävän hevosen kanssa. Puskiin jyrääminen saatiin hallintaan etenemällä pikkuhiljaa ja palkkaamalla toivotusta käytöksestä. Yli vuoteen minkäänlaista jyräämistä ei ole tapahtunut. Sapriina on niin utelias ja luottavainen perusluonteeltaan, että menee kyllä mihin tahansa, kun sen vain antaa rauhassa katsoa uusia asioita, eikä pakota vaan etenee pikkuhiljaa.

Repen kanssa suhtautumiseni hevosen kipuun koki ehkä suurimman muutoksen ja siitä olenkin jo kirjoittanut paljon, joten en tässä kohtaa lähde niinkään avaamaan asiaa Repen kautta. Ymmärsin Repen tapauksen myötä, miten helppoa ihmisillä on silloin, kun voi vain kuitata hevosen käytöksen kiukutteluna ja vallantahtoisena rajojen koetteluna. Minunkin oli aiemmin helppo komentaa hevosia sillä ajatuksella, että ne koettelevat rajojaan. Minulle on nimittäin luontaista siirtyä ongelmatilanteessa suoraan puolustautumisreaktioon. En ole koskaan kokenut jähmettymisreaktiota säikähtäessäni, vaan säilytän aina toimintakykyni ja puolustaudun. Usein se on vaistomaista.

Voin sanoa, että elämäni oli huomattavasti helpompaa ja hevosharrastus vähemmän huolta ja pelkoa aiheuttavaa silloin kun annoin itselleni luvan mennä puolustautumisreaktioon ja ratkaisin aina asiat komentamalla hevosta sen enempää miettimättä. Ihan eri tavalla joutuu katsomaan peiliin ja miettimään omaa toimintaansa, kun tajuaa että kyse on puolustautumisesta ihan samalla tavalla ihmisillä kuin eläimilläkin. Hevonen ei huuda perkelettä tai huido narulla, raipalla tai käsillään silloin kun se pelästyy, vaan esimerkiksi hyppää pystyyn ja kauhoo etujaloillaan, puree tai potkaisee. Reaktio kuitenkin tapahtuu samasta syystä.

Ajatellaan tilanne, jossa hevonen pelkää ja reagoi pelon vuoksi aggressiolla. Ihminen kokee olevansa vaarassa, säikähtää hevosen toimintaa ja vastaa siihen samalla mitalla, jolloin syntyy kierre. Ihmisellä on mahdollisuus katkaista tämä kierre miettimällä omaa toimintaansa ja muuttamalla sitä, muokaten sitten pikkuhiljaa myös hevosen käsitystä pelottavasta tilanteesta positiivisemmaksi. Tietenkin tässä prosessissa saattaa tarvita myös ammattilaisen apua, jos tilanne on paha tai hevonen käyttäytyy vaarallisesti.

Sapriina jähmettyy pelätessään ja ahdistuessaan, mutta jos Dino pelkää jotain asiaa, se reagoi siihen yllättävän usein herkemmin aggressiolla kuin pakenemalla. Koska minä olen tässä asiassa samanlainen kuin Dino, joudun etenkin Dinon kanssa toimiessani miettimään paljon sitä, etten reagoisi liian isosti, jos esimerkiksi säikähdän jossain tilanteessa. Olen oppinut, että pakottaminen tai rankaiseminen ei auta, vaan tärkeintä on antaa tutkia asioita rauhassa, edetä tarpeeksi hitaasti ja pitää riittävästi taukoja koulutuksessa. Olen myös huomannut, että usein se ettei jokin suju, on kiinni ihmisen omasta mielentilasta eikä hevosesta. Katson siis nykyään useammin peiliin ongelmatilanteissa kuin etsin syitä hevosesta.

Olen oppinut paljon hevosten elekielestä ja käyttäytymisestä hevosten ollessa meillä kotipihassa. Olen esimerkiksi huomannut ihan käytännössä sen, että hevoset usein haluavat katsoa pelottavia asioita vasemmalla silmällään. Tästä muistaakseni mainittiin jossain Hevonen, Opettajani -podcastin jaksossa, jonka jälkeen itsekin aloin kiinnittää asiaan huomiota. Olen lukenut myös jonkin verran tutkimustietoa hevosten näköaistista, sillä on mielenkiintoista tietää, kuinka hevoset näkevät maailman verrattuna ihmisiin.

Uskon, että tuo taipumus katsoa pelottavia asioita vasemmalla silmällä voi olla syy siihen, miksi hevosia yleensä talutetaan ja varustetaan vasemmalta puolelta. Ihmisen on silloin helpompaa mukautua pelästyvän hevosen liikkeisiin, koska silloin hevonen todennäköisemmin pyörähtää ympäri ihmisen suuntaan, eikä käänny vastakkaiseen suuntaan vetäen ihmistä mukanaan kuin räsynukkea vain siksi, että haluaa nähdä pelottavan asian vasemmalla silmällään. Toki on hyvä opettaa hevoselle talutus, selkäännousu ja varustaminen molemmilta puolilta, mutta itse edelleen suosin enemmän vasenta puolta käsittelyssä ihan sen takia, että olen huomannut sen ehkäisevän ongelmia hevosen säikähtäessä. On myös tutkittu, että jopa molemmilta puolilta koulutetut hevoset suosivat vasenta silmäänsä ihmistä katsellessaan (https://link.springer.com/article/10.1007/s10071-009-0260-x).

Tämä on sellainen aihe, josta voisin kirjoittaa vaikka loputtomiin, mutta tiivistän asian nyt vielä pariin viimeiseen kappaleeseen. Olen viime vuosina alkanut ajatella hevosharrastuksesta kokonaisvaltaisemmin ja ottanut selvää hevosten käyttäytymisestä, lajityypillisistä tarpeista, kivun ilmaisusta ja siitä, kuinka hevoset ilmaisevat mielihyvää ja rentoutta. Olen huomannut, että omassa toiminnassani on vielä paljon parannettavaa ja olen alkanut yhä enemmän ajatella sitä, mitä minä voisin oppia hevosilta sen sijaan, että itse olisin ensisijaisesti se, joka opettaa hevosille jotain.

Toki edelleen koulutan hevosiani ja nautin siitä kun onnistun opettamaan niille uusia asioita, mutta olen huomannut että monissa tilanteissa ongelma onkin minussa itsessäni ja omassa mielentilassani, eikä hevosessa. Siksi ajattelen, että minun on opittava olemaan läsnä hetkessä ja kohtelemaan reilulla ja lempeällä tavalla niin hevosia kuin itseänikin. Sillä pääsee varmasti jo pitkälle, mutta sen lisäksi haluan ottaa enemmän selvää asioista ja kyseenalaistaa sitä tapaa, jolla olen aikaisemmin toiminut. Se ei ole helppoa, mutta koska olen jo asiassa sen verran pitkällä, en myöskään aio perääntyä. On mielenkiintoista nähdä, missä olen hevosteni kanssa vaikka viiden vuoden kuluttua. Uskon, että ajatukset ehtivät vielä siinäkin ajassa muuttua aika paljon.