Kun luen tuon otsikon, tulee sellainen olo, että enhän minä ole mikään oikea kaupunkilainen koskaan ollutkaan. Halusin pienestä saakka muuttaa maalle ja yritin kaikin voimin ylipuhua vanhempiani etsimään meille taloa mahdollisimman syrjäisistä paikoista. Olin meidän perheen innokkain Hesarin sunnuntailiitteen lukija ja ympyröin sieltä omasta mielestäni sopivimpia taloja, jotka olivat usein vanhoja kouluja ja pappiloita. Emme kuitenkaan suureksi harmikseni koskaan muuttaneet maalle, vaan vanhempani päätyivät ostamaan kerrostaloasunnon Vantaalta.

Itse repäisin lukion ensimmäisen vuoden jälkeen, kun huomasin ettei nippelitiedon opiskelu epäkiinnostavista aiheista ollut minun juttuni lainkaan. Lopetin lukion kesken ja kirjoittelin muutamia hakemuksia ammattikouluihin välittämättä sen enempää, missä päin Suomea kyseiset koulut sijaitsivat. Viidentoista minuutin kuluttua yhden hakemuksen täyttämisestä minulle soitti Järviseudun Ammatti-Instituutin koulutusalajohtaja, joka kysyi koska haluaisin aloittaa opinnot. ”Niin missä päin se koulu olikaan?”, kysyin. Sain vastaukseksi, että Etelä-Pohjanmaalla, Alajärvellä. Ilmoitin sen enempää miettimättä, että voisin aloittaa koulun kahden viikon kuluttua, jos vain saisin asunnon järjestymään.

Asunto järjestyi helposti, koska koululla oli oma asuntola. En vieläkään ymmärrä, miten oikein sain vanhempani suostumaan siihen, mutta joka tapauksessa muutin pois kotoa 16-vuotiaana hetken mielijohteesta. Pakkasin tavarani pariin isoon laukkuun ja muutin yksin junalla lähes 400 kilometrin päähän. Sentään selvisi, että enoni asui samassa kaupungissa, joten sain häneltä kyydin juna-asemalta uuteen kotiini opiskelija-asuntolaan. Koulu sijaitsi keskellä maaseutua pelto- ja metsämaisemassa. Siellä minä vietin kaksi vuotta opiskellen luonto- ja ympäristöalan perustutkintoa. Suuntauduin luontoyrittäjäksi ja valinnaisena oppiaineena minulla oli hevosten matkailukäyttö.

Oman lisämausteensa opintoihin toi se, että jostain syystä olin ainoa suomalainen tyttö luontoyrittäjälinjalla. Kaikki luokkakaverini olivat virosta. Heitä oli jostain syystä tullut kyseiseen kouluun opiskelemaan ensin muutama ja lopulta he olivat pyytäneet mukaan kaikki kaverinsakin. Samalla kun opiskelin itselleni uuden ammatin, opin myös uuden kielen, sillä luokkakaverini eivät juurikaan puhuneet suomea ja minä halusin kovasti kommunikoida heidän kanssaan.

Opin nopeasti puhumaan viroa ja päädyin lopulta myös suorittamaan työharjoitteluni Virossa, isolla hevostilalla Hiidenmaalla. Siellä asuin vanhassa hirsitalossa, pihasaunassa ja asuntoautossa vähän tilanteesta riippuen. Työharjoittelusta otin yhden ponin mukaan itselleni Suomeen ylläpitoon ja maksoin sen kuluja opintolainalla. Poni asui asuntolan vieressä olevalla tallilla. Kun opiskelut loppuivat, minulle oli rankkaa palata taas pääkaupunkiseudulle. Poni tuli ensin mukaan, mutta lopulta jouduin myöntämään, etteivät juuri valmistuneen opiskelijan rahat riittäneet sekä ponin ylläpitoon että siihen, että olisin siirtynyt pääkaupunkiseudulla omilleni asumaan. En tietenkään enää halunnut asua vanhempieni nurkissa. Ajattelin, että lähden lappiin tekemään oman alani töitä, mutta vahingossa päädyin parisuhteeseen ja jämähdin pääkaupunkiseudulle ravintola-alan töihin.

Niin siinä sitten kävi, että jumitin pääkaupunkiseudulla seuraavat 13 vuotta! Ostin muutaman vuoden kuluttua Futuran ja sen jälkeen aloin viihtyä pääkaupunkiseudulla. Työpaikat ja parisuhteet vaihtuivat muutamaan kertaan sillä aikavälillä. Futura kuitenkin oli ja pysyi. Se asui aina maalaismaisemassa, joten pääsin lähes päivittäin tallilla käydessäni maalle. Kun Futura jouduttiin lopettamaan, heräsin siihen, ettei elämäni ollut ollenkaan sellaista kuin olisin halunnut sen olevan. Olin siis jumissa, eli jotain piti muuttaa. Kävi sitten niin, että muutin kaiken kerralla.

Tätä blogia alusta saakka seuranneet ehkä tietävätkin mitä seuraavaksi tapahtui. Vaihdoin työpaikkaa ja tapasin sattumalta siellä elämäni rakkauden, joka sattui asumaan yksin leirikeskuksessa keskellä metsää. En tiedä millä ihmeen todennäköisyydellä IT-firmasta löytää tuollaisen metsien miehen, mutta hänen kelkkaansa kuitenkin päädyin. 2,5 vuotta sitten juhannuksena tulin tänne Eräjärvelle ensimmäistä kertaa keskellä yötä ja kaatosateessa. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, millainen leirikeskus täällä odottaisi, sillä Mikko oli vaatimattomasti ja ympäripyöreästi kertonut vain sen, että asuu hirsitalossa keskellä metsää ja järvimaisemassa. En kuitenkaan muista, että olisin kamalasti yllättynyt asiasta, mutta toisaalta olen ehkä sellainen tyyppi, etten helposti ylläty tai järkyty.

Vietin täällä ensin viikon ja sen jälkeen aika pitkälti asuin Eräjärvellä, vaikka virallisesti kotini oli yhä Helsingissä. Työnantajalleni sopi, että tekisin jatkossa enemmän etätöitä, joten muutin tänne virallisesti syksyllä 2018. Kotimme on nykyään vuonna 1861 rakennettu vanha pappila, joka on toiminut seurakunnan leirikeskuksena. Kun muutin tänne, remontti oli vielä aivan alkutekijöissään. Päärakennuksessa ei ollut toimivia tulisijoja. Heti ensimmäisenä ostin remonttihousut ja lähdimme ryömimään talon alle, sillä tulisijan perustukset piti rakentaa.

Asuimme ensimmäisen vuoden pihapiirissämme olevassa hirsimökissä, joka oli leirikeskuksen aikaan toiminut kappelina. Hirsimökkiin ei tule vettä ja se ei ole talviasuttava, mutta hyvin kuitenkin pärjäsimme siellä remontin ajan. Päärakennuksessa oli kuitenkin toimiva keittiö, suihku ja vessa. Suihkussa käyminen ei kuitenkaan kylmempinä kuukausina houkutellut, joten sitä emme juurikaan käyttäneet. Järvessä ja saunassa peseytyminen oli mukavampaa. Kun haimme myöhemmin rakennuslupaa pihatolle, meidän piti toimittaa erillinen selvitys siitä, miksi vedenkulutuksemme on niin vähäinen. Hevoset ovat kyllä sittemmin ”korjanneet” vedenkulutustamme huomattavasti ylemmälle tasolle… Mökissä asuessa tiskien roudaaminen päärakennukseen oli oma operaationsa.

Yhdessä apuvoimien kanssa remontoimme isosta keltaisesta päärakennuksesta meille kodin. Ensimmäinen vuosi oli aika hurjaa menoa remontin suhteen. Vielä hurjemmaksi muuttui, kun päätimme mennä naimisiin seuraavana kesänä – täällä meillä kotona! Lähes kaikki remonttihommat tehtiin neljän kuukauden aikana ennen häitä, koska aiemmin samana vuonna päätimme rakentaa hevosille pihaton. Menimme siis hyvässä tärkeysjärjestyksessä ja hevoset muuttivat kotiin ennen kuin ihmisten asumus oli valmis. Vielä viikkoa ennen häitä sähköjen kytkennät ja vessan remontti olivat kesken. Saimme kuitenkin paikat hienoon kuntoon häihin mennessä. Emme toki olleet kahdestaan remontoimassa, vaan talkoovoimia oli käytettävissä.

Remontti oli suurelta osin purkamista ja meiltä lähtikin 4,5 tonnia rakennusjätettä pois pihasta. Itse kannoimme sen kaiken roskalavalle, eli hommaa riitti. Tein remontin aikoihin pienen dokumentin häävieraitamme varten. Halusimme tällä videolla näyttää häävieraille, miten häävalmistelumme sujuvat, eli käytännössä kertoa että remontti etenee ihan mukavassa aikataulussa. Jotta saatte käsityksen siitä, mitä kaikkea remonttiimme suunnilleen sisältyi, laitan videon tännekin.

Naimisiinkin päästiin, kuten kuvasta näkyy. Häissä oli sata vierasta ja päivä oli todella onnistunut. Vessa ja sähköt toimivat moitteettomasti. Nyt remontti on valmis ja olemme asuneet ihanassa kodissamme jo 1,5 vuotta. Päärakennuksen pinta-ala on noin 250 neliötä, josta aktiivisessa käytössä ja lämmitettävänä on meillä noin 100 neliötä. Loput huoneet ovat käytössä vain osan ajasta, eli esimerkiksi silloin kun Mikon lapset ovat meillä. Lämmitämme taloamme pelkästään puilla ja täällä on yhteensä kolme tulisijaa, joista kaksi on tällä hetkellä käytössä. Enimmäkseen lämmitämme tuvassa olevaa suurta leivinuunia, joskus laitamme tunnelmatulet myös samassa kokonaisuudessa olevaan avotakkaan ja tarvittaessa lämmitämme talon päädyssä olevia lastenhuoneita siellä olevalla tulisijalla.

Kotimme tosiaan on keskellä metsää, eikä täällä ole peltoja tai muita aukeita paikkoja missään lähellä. Suuret kuuset ja männyt kohoavat heti talomme vierestä kohti korkeuksia. Nautimme molemmat ihan täysillä olostamme täällä metsässä. Pihastamme vie polku rantaan, jossa on rantasauna, laavu ja riihi. Meillä on 6,5 hehtaarin tontti, joka päättyy rantaan. Vietämme usein pitkiä iltoja rannassa saunoen tai nuotiolla istuen. Se on meidän tapamme rentoutua. Viime syksynä Mikko rakensi rantaan laavun ja nyt olemme istuneet siellä entistäkin useammin. Meillä meneekin helposti jopa kuusi tuntia, kun ensin istumme nuotiolla ja sitten saunassa. Usein laitamme myös ruokaa nuotiolla, kuten loimutamme lohta tai teemme kasvisnyyttejä hiilloksessa. Tässä on pieni dokumenttivideo siitä, miten arkemme nykyään sujuu.

Olemme molemmat töissä samassa IT-alan firmassa ja teimme pitkälti töitä kotoa käsin jo ennen koronaa. Maaliskuusta 2020 lähtien olemme olleet kokonaan etätöissä. Meille on ollut helppoa sopeutua tekemään yhdessä niin töitä kuin remonttiakin. Parhaimmillaan teimme päärakennuksen remontin aikaan ensin 8 tunnin työpäivän vierekkäisillä työpisteillä ja sen jälkeen toisen kahdeksan tunnin iltamahomman remontin parissa. Nyt kun remonttihommat on saatu hyvin mallilleen, meillä on ihan eri tavalla aikaa myös harrastuksille ja molemmilla on jotain omiakin juttuja.

Vaikka asummekin keskellä metsää, palvelut ovat suhteellisen lähellä. Lähikauppaan on kolme kilometriä matkaa ja isompiin kauppoihin noin puoli tuntia. Kyläyhteisö on aktiivinen ja meidät on otettu hyvin vastaan. Olemme saaneet täältä paljon kavereita. Kotioloissa arki menee hevosten kanssa touhutessa ja muiden tilamme töiden parissa. Aina kuin mahdollista, käymme yhdessä maastossa Sapriinan ja Dinon kanssa tai kärryttelemässä Riken kanssa. Edelleen on joitain pienempiä remontointiprojekteja, joita pääosin Mikko tekee ja minä autan sellaisissa hommissa, joissa minusta on hyötyä. Itse olen enemmän keskittynyt viime aikoina hevosten kanssa puuhaamiseen, maalaamiseen ja kirjoittamiseen.

Yhdessä teemme paljon hevosiin liittyviä rutiinihommia, kuten vesien laittoa, aitojen tarkistusta, makuuhallin siivousta ja heinien hakua sekä paalin vientiä tarhaan traktorilla. Heinät haemme Sapriinan kasvattajalta kolmen kilometrin päästä. Paali täytyy viedä tarhaan kerran kahdessa viikossa ja makuuhallin siivoamme tarpeen mukaan. Talvella hevoset ovat vähemmän sisällä, joten siivous kerran viikossa riittää. Kesällä siivosin parhaimmillaan neljä kertaa päivässä, sillä hevoset olivat jatkuvasti sisällä paossa hellettä ja ötököitä. Aamuin ja illoin tarkistamme, että hevosilla on vettä. Kovemmilla pakkasilla hevoset vähentävät juomista, joten silloin lisäjuotamme niitä lämpimällä, suoraan ämpäristä tarjotulla vedellä, johon laitetaan suolaa ja pellavaa mausteeksi.

Talvella teemme polttopuut seuraavaa vuotta varten ja keväälläkin kaadamme yleensä puita, jotta saamme puutavaraa sahautettua paikallisella sahalla. Sitä nimittäin kuluu meillä aina, koska rakenneltavaa riittää edelleen! Itse autan metsätöissä sen verran mitä pystyn, eli yleensä joko karsin kaadettuja puita tai heittelen halkoja pinoon. Luontoyrittäjäksi opiskellessani minulla oli pari kurssia metsäkoneoppia, eli moottorisaha on ollut tuttu ennestäänkin.

Minulla on täälläkin oma moottorisaha, joka on itse asiassa ensimmäinen lahja, jonka Mikko osti minulle. Sahaaminen on kuitenkin jäänyt viime aikoina vähemmälle turvallisuussyistä, sillä en ole löytänyt mistään itselleni tarpeeksi pieniä metsurin suojavarusteita. Mikko pienensi minulle yhdet metsurihousut, mutta ne ovat silti niin isot, että liikkuminen on vaikeaa. Välillä silti intoudun metsuroimaan, jos homma on sellainen ettei housut päällä tarvitse kävellä paljoa.

Joku ehkä ihmetteli alussa, miksi kerron siitä mitä tein 16-vuotiaana, kun minun piti kertoa miten olen sopeutunut tänne metsään. Jos en olisi silloin 16-vuotiaana lähtenyt opiskelemaan luontoyrittäjäksi ja oppinut jonkinlaisia erätaitoja, joutunut käyttämään moottorisahaa, opettelemaan nuotiokokkausta, vaeltamaan kovassa pakkasessa ja rämpimään suossa, en varmasti olisi sopeutunut tänne metsään näin hyvin. Vaikka en ole paljoa tehnyt oman alani töitä, luontoyrittäjän tutkinnosta on ollut valtavasti hyötyä.

Muutama viikko sitten nuotiolla istuessamme sain idean. Minusta olisi ihan mahtavaa, jos muutkin ihmiset pääsisivät nauttimaan tästä ihanasta paikasta silloin tällöin. Meillähän on kuitenkin oma leirikeskus, jossa on mahdollisuuksia vaikka mihin. Keksin, että olisi kiva alkaa pitää meillä hevoskursseja. Ei siis mitään ratsastusleirejä, vaan nimenomaan sellaisia kursseja, joilla pehmeämpien hevosarvojen kannattajat voisivat verkostoitua. Ideana olisi mahdollistaa se, että samanhenkiset ihmiset löytäisivät toisensa ja samalla oppisivat uutta esimerkiksi yhteyden luomisesta hevosiin, positiivisen vahvisteen käytöstä, kuolaimettomuudesta ja kengättömyydestä. Samalla kurssilaiset saisivat tietysti tutustua siihen, miten hevosemme elävät pihatossa.

Ajattelin, että kursseille olisi hyvä hommata opettajiksi samanlaiset arvot jakavia hevosalan ammattilaisia, mutta mietin Mikolle ääneen, että ”Olisi mullakin hyvä joku tutkinto olla, että voisin uskottavasti jotain kursseja järjestää…” Sitten tajusin, että minullahan on jo luontoyrittäjän tutkinto! Joskus leirikeskukset, tutkinnot ja monet muutkin asiat elämässä ovat niin lähellä, ettei niitä meinaa edes huomata. Mikkokin on nuorempana toiminut eräoppaana, joten meillä on kummallakin osaamista luontoretkien vetämisestä.

Olisi suorastaan vääryys, jos nauttisimme tästä huikean hienosta paikasta vain itse, emmekä keksisi tälle mitään muuta käyttöä. Toki haluamme säilyttää päivätyömme ja riittävästi yksityisyyttä, mutta tuntuu siltä että pienimuotoinen kurssitoiminta olisi juuri sopiva lisä arkeamme värittämään. Toivottavasti saamme asiaa vietyä eteenpäin vielä lähikuukausina. En malta odottaa, mitä kaikkea hienoa ja jännää vielä pääsemme täällä ranchillä kokemaan!