Tämän blogitekstin ääneen luettu versio löytyy SoundCloudista.

Minulta pyydettiin blogitekstiä siitä, millainen ideologia minulla on hevosharrastukseni taustalla. Kirjoittelin jokin aika sitten siitä, kuinka käsitykseni hevosista ja hevosharrastuksesta on muuttunut vuosien varrella, mutta koska aihe on niin laaja, ajattelin vielä erikseen kertoa enemmän siitä, millaisia koulutusmetodeja käytän hevosten kanssa ja millaisia periaatteita minulla on hevosenpidon ja hevosharrastuksen suhteen.

Minusta tuntuu, että vastakkainasettelu esimerkiksi positiivisen ja negatiivisen vahvisteen käytön sekä kengättömyyden ja kengityksen välillä on jatkuvaa. Viime aikoina hevosia käsittelevillä sometileillä ja jopa valtamediassa on puhuttu jonkin verran hevosiin kohdistuvasta väkivallasta, asenteista ja siitä, mikä ylipäätään pitäisi laskea hevosiin kohdistuvaksi väkivallaksi. Itsekin olen ottanut julkisesti kantaa esimerkiksi Hevosurheilussa julkaistuihin artikkeleihin, jotka ovat ruokkineet sellaista ajattelutapaa, että hevoset ovat meitä ihmisiä vastaan.

Minulla itselläni on sellainen tunne, että moni jostain syystä olettaa, että jos jonkun hevonen on esimerkiksi kengätön, kuolaimeton ja positiivisella vahvisteella koulutettu, kyseinen ihminen on varmasti täysin kengitystä, kuolaimia ja kaikkia muita koulutusmetodeja vastaan. Itse koen aika usein tällaista, sillä minulla hevoset sattuvat olemaan kengättömiä, kuolaimettomia ja käytän hevosten käsittelyssä ja koulutuksessa paljon positiivista vahvistetta, eli ruokapalkintoa.

Minulla ei kuitenkaan ole taustalla mitään ehdotonta ideologiaa, jota sokeasti toteutan. Hevoseni ovat kengättömiä, mutta uskon että kengityksellekin on paikkansa. Kaikissa olosuhteissa ja kaikenlaisella käytöllä kengättömyys ei välttämättä onnistu. Meillä se on kuitenkin tuntunut näin vajaan puolen vuoden kokeilun perusteella kengitystä huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta ja vaikuttanut hevostemme hyvinvointiin positiivisella tavalla. Vuolemme kavioita usein ja vähän kerrallaan, jolloin hevoset sopeutuvat hyvin kavioissa tapahtuviin muutoksiin. Arkomista ei ole koskaan esiintynyt vuolujen jälkeen. Bootsien käyttö on kuitenkin ollut suurimman osan ajasta tarpeen liikutuksessa, koska meillä päin on sepelillä päällystettyä tietä lähes kaikilla reiteillä.

Tarhassa hevoset ovat pärjänneet hienosti ilman bootseja (lukuunottamatta alkutalven 2 viikkoa kestäneitä koppurakelejä ennen kuin tänne saatiin lunta). Nyt viimeiset 1,5kk olemme pystyneet myös ratsastamaan ilman lisäsuojaa. Kaviot ovat tiheämmän vuoluvälin ansiosta pysyneet paremmassa kunnossa ja aiemmin ongelmana ollut kenkien tiputtelu on historiaa. Myös laumassa kengättömyys on turvallisempi vaihtoehto, joten olen iloinen, että se on osoittautunut meillä toimivaksi ratkaisuksi. En kuitenkaan missään nimessä halua väittää että kengättömyys olisi ainoa oikea ratkaisu kaikille hevosille.

Itse aion suosia kengättömyyttä jatkossakin, mutta jos eteen tulee joskus tilanne, että on olosuhteiden tai hevosen hyvinvoinnin vuoksi parempi laittaa kengät takaisin väliaikaisesti tai pysyvästi joko yhdelle tai useammalle hevosista, niin sitten ne voidaan laittaa. Nykyään on kuitenkin niin hyviä bootseja olemassa, ettei hevosen kavioille tarjottavan lisäsuojan ole pakko olla rautakenkä.

En näillä näkymin usko, että tulemme palaamaan rautakenkien käyttäjiksi, sillä bootsien avulla kaviot on kuitenkin helppo saada suojattua – jopa paremmin kuin perinteisillä kengillä, sillä bootsit suojaavat myös kavion pohjaa. Jos joku muu kuitenkin haluaa käyttää hevosellaan kenkiä, minusta siinä ei ole mitään väärää. Jokaisella on oikeus valita nämä asiat omien resurssiensa ja hevosensa yksilöllisten tarpeiden sekä elinympäristön mukaan.

Käytän hevosillani kuolaimettomia suitsia, enkä myöskään usko että palaan perinteisten kuolainten käyttäjäksi, mutta en ole silti mitenkään kuolaimia vastaan. Kuolain kuitenkin vie aina tilaa kieleltä ja etenkin yhdessä turpahihnan kanssa se voi vaikeuttaa hevosen hengitystä. Jos kuolain ei mahdu hevosen suuhun, se voi aiheuttaa myös epämukavuutta ja vaurioita limakalvoille tai hampaisiin. Jos taas hevosen suussa on tilaa kuolaimelle ja se on opetettu kuolaimen käyttöön huolellisesti ja kuolain on sovitettu oikein, ei kuolaimissa itsessään ole mielestäni mitään pahaa. Kuolaimissa on myös se hyvä puoli, että niiden avulla jotkut avut on helpompi saada hevoselle perille tarkemmin.

Kuolaimettomissa suitsissa on se huono puoli, että ne pyörivät päässä helpommin kuin kuolainsuitset. Siksi myös kuolaimettomat täytyy sovittaa huolellisesti. Kuolaimettomilla suitsilla paine tulee eri kohtaan kuin kuolaimilla ja on hevoskohtaista, sietääkö kyseinen yksilö paremmin sen saman paineen suun limakalvoilla vai esimerkiksi turvan päällä. Useampien omien hevosteni kanssa olen todennut, että ne kaikki ovat vaikuttaneet rennommilta ja tyytyväisemmiltä kuolaimetta. Siinä on kuitenkin vasta pieni otanta hevosia, joten minään absoluuttisena totuutena en tätä asiaa esitä. Se on vain oma kokemukseni.

Sapriinalla ja Dinolla olen kummallakin kokeillut koeratsastuksessa kuolaimia ja kumpikin vastusteli niitä todella paljon pureskelemalla kuolaimia jo pitkin ohjin kävellessä. Jos hevonen ei vastustele kuolaimia ja liikkuu niiden kanssa tyytyväisenä, mielestäni kuolainten käyttö on täysin ok. Minulla ei ole uusinta tietoa nykypäivän kuolaimista, sillä olen viimeksi omistanut kuolaimia 7 vuotta sitten. En aina edes muista, etten käytä kuolaimia, enkä yleisesti ottaen ajattele, että kuolaimettomuudessa olisi mitään ihmeellistä.

Kuolaimettomillakin on täysin mahdollista aiheuttaa hevoselle epämukavuutta tai vahinkoa, mutta itse näkisin asian niin, että suun sisäpuolella olevien vaurioiden huomaaminen on pääsääntöisesti hankalampaa kuin pään ulkopuolella olevien. Toki suitsien muidenkaan osien aiheuttamat vauriot eivät välttämättä ole aina sellaisia, että ne näkyisivät päälle päin. Kuolaimettomista kuitenkin yleensä näkee viimeistään ratsastusvideolta, jos ne kääntyvät päässä huonoon asentoon tai painavat väärästä kohdasta, jolloin asiaan voi reagoida. Kuolaimista on hankalampi nähdä, miten ne suun sisällä ratsastuksen aikana käyttäytyvät. Itse haluan nykyään aina jonkun videoimaan ratsastusta, jos testaan uusia suitsia, koska selästä en pysty näkemään kaikkea mitä pään alueella tapahtuu.

Joidenkin hevosten kanssa olen joutunut testaamaan useampia erilaisia kuolaimettomia suitsia ennen kuin on selvinnyt, mikä malli sopii kyseiselle hevoselle. Meillä Dinolle löytyi nopeasti toimiva suitsitus, mutta Sapriinan kanssa sovitus on ollut haastavampaa ja aion vielä lähiaikoina testata uusia vaihtoehtoja. Seuraavaksi aion kokeilla Sapriinan kanssa Bridleless bit -tyyppistä ratkaisua, jossa on taipuisa, hevosen suuhun mukautuva ”nahkakuolain”, eikä mitään pääremmejä. Uskon, että sellainen saattaisi olla Sapriinalle hyvä ratkaisu, sillä se on tähän mennessä ollut rennoimmillaan kokonaan ilman suitsia ratsastaessa.

Sapriinalla on niin jykevät poskiluut, että kaikki kuolaimettomat suitset ovat jonkin verran painaneet niitä. Jos poskiluihin tulee vähänkin painetta, Sapriina reagoi aukomalla suutaan. Lisäksi vaikuttaa siltä, että otsapanta on Sapriinan kanssa turha ja aiheuttaa ahdistusta. Toistaiseksi Sapriinalle paras ratkaisu on ollut sidepull tai kapsoni, jossa ei ole otsapantaa. Maastossa nykyinen suitsitus toimii hyvin, mutta kentällä joku muu ratkaisu saattaisi olla parempi. Kuten tästäkin ajatuspolusta saattaa huomata, olen aika avoin kokeilemaan erilaisia ratkaisuja, jos huomaan ettei hevonen ole johonkin varusteeseen tai toimintatapaan tyytyväinen.

Käytän hevosten koulutuksessa paljon positiivista vahvistetta, eli meidän tapauksessamme ruokapalkkaa. Annan niille osan päivittäisestä rehuannoksesta koulutuksen yhteydessä. Palkitsen hevosia tiheämmin nameilla uusia asioita opetellessa ja vähennän palkkaamista sitten kun hevonen on oppinut asian. En kuitenkaan jätä koskaan palkkaamista kokonaan pois. Ratsastaessa käytän ruokapalkkaa harvakseltaan, sillä en halua vahvistaa liikaa pysähtelyä.

Silloin kun en palkkaa ruoalla, käytän negatiivista vahvistetta, eli painetta ja paineen poistoa. Käytän sitä myös ruokapalkan yhteydessä, eli ruoka ei ole se ainoa palkka, jonka hevonen saa. Samalla kun hevonen tekee pyydetyn asian, paine poistuu. Se ei ole kuitenkaan varsinainen palkinto hevosen näkökulmasta, vaan ennemmin helpotus. Kehun hevosia myös sanallisesti erittäin vuolaasti ja juttelen niille jatkuvasti kaikenlaista, sillä uskon että ne ymmärtävät paljon asioita.

Positiivisen vahvisteen tarkoitus on motivoida hevosta ja tehdä pyydetyn asian tekemisestä hevoselle kannattavaa ja mieluisaa. Negatiivinen vahviste perustuu siihen, että ei-toivotut vaihtoehdot tehdään hankalammiksi ja paineistavammiksi kuin se toiminta, mitä hevoselta toivotaan. Siihen esimerkiksi ratsastus pitkälti perustuu ja kyseinen metodi kyllä toimii hevosten kanssa varsin tehokkaasti.

Itse kuitenkin haluan myös motivoida hevosia sellaisten asioiden avulla, jotka ovat niille aidosti mieleisiä ja kannattavia tavoitella. Jollekin hevoselle se voi olla ruoka, jollekin vaikka rapsutus. Kaikki hevoset eivät kuitenkaan nauti ihmisen kosketuksesta ja jos tarjottu ruokapalkinto ei maistu hevosesta hyvältä, ei sitä tietenkään kannata tavoitellakaan. On siis yksilöllistä, millainen palkka sopii koulutukseen parhaiten.

En ajattele mistään tässä kirjoituksessa mainitsemistani asioista mustavalkoisesti. En myöskään toteuta kokonaisuudessaan mitään muualta kopioitua ideologiaa tai seuraa kenenkään kouluttajan tai valmentajan oppeja tarkasti. Tutustun erilaisiin ammattilaisiin, tutkimuksiin ja artikkeleihin sekä ennenkaikkea seuraan omia hevosiani. Luen paljon hevosten koulutukseen ja terveydenhuoltoon liittyvää tietoa ja poimin käyttööni sopivimmat asiat.

Tärkein mittari minulle on se, mitä hevoset itse hyvinvoinnistaan kertovat. Se periaate, jota minä haluan seurata, on hevosten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin toteuttaminen niiden resurssien puitteissa, jotka ovat meille mahdollisia. Meillä siihen kuuluu karkeasti listattuna seuraavat palikat:

  • Hevosemme saavat elää laumassa ja toteuttaa itseään vapaasti mahdollisimman isossa tilassa ja pihatossa.
  • Hevosemme saavat talvisin syödä vapaasti heinää pysyäkseen lämpiminä. Muina vuodenaikoina heinäruokinnasta huolehditaan siten, ettei hevosten tarvitse olla tyhjin vatsoin yli neljää tuntia.
  • Hevosillamme on aina saatavilla raikasta vettä ja talvella niitä myös lisäjuotetaan lämpimällä vedellä.
  • Vuolemme hevostemme kaviot itse aina tarpeen mukaan. Olemme käyneet Vainikan Aitan kokonaisvaltaisen kavionhoidon verkkokurssin ja opetelleet kavionhuoltoa kokeneemman vuolijan avulla myös kädestä pitäen. Opiskelemme koko ajan lisää kengättömien kavioiden huoltoa sekä konsultoimme vuoluasioissa kengättömyyteen perehtyneitä pitkän linjan ammattilaisia.
  • Hevostemme kaviot suojataan bootseilla liikutuksessa ja tarhassa aina kun olosuhteet tai kavioiden kunto sitä syystä tai toisesta vaativat.
  • Hevosilla käytetään niille sopivia varusteita. Jos jokin varuste ei enää sovi, eikä uutta heti löydy sopivalla budjetilla, epäsopivaa ei silti käytetä.
  • Jokaiselle hevoselle tarjotaan riittävästi liikuntaa tai muita aktiviteetteja siihen nähden, mikä on kyseisen yksilön henkisen ja fyysisen terveyden kannalta tarpeen ja olosuhteiden puolesta mahdollista.
  • Jos hevonen ilmaisee kipua tai epämukavuutta, asia huomioidaan, syytä selvitetään ja ongelmaa hoidetaan mahdollisuuksien mukaan.
  • Hevosia koulutetaan ja käsitellään kunnioittavasti ja reilusti sekä pyritään luomaan ihmisten kanssa tapahtuvista toimenpiteistä ja koulutustilanteista hevosille mahdollisimman miellyttäviä ja palkitsevia.
  • Lisäksi huolehditaan jokaisen hevosen lihashuollosta, hammashuollosta sekä muista tarvittavista terveydenhuoltotoimenpiteistä tarpeen mukaan.

Tuossa on ehkä tärkeimmät periaatteet, joita itse noudatan. Se, miten niitä toteutan kunkin hevosen kohdalla, voi vaihdella, sillä jokainen hevonen on yksilö. Esimerkiksi Riken kanssa en juurikaan käytä ruokapalkkaa. Tämä johtuu siitä, että Rikke on meillä vain ylläpidossa ja omistaja on toivonut, ettei ponia ruokittaisi kädestä, sillä se on joskus porkkanan toivossa purrut ihmisiä sormesta sen oloisesti kuin sormi olisi sitkeä porkkana, josta ei mitenkään voi päästää irti. Sellainen käytös ole oikein toivottua lastenponilta.

Itse kyllä uskon, että hevosen voi opettaa ottamaan ruokapalkinnon nätisti kädestä, mutta tällaisissa asioissa kunnioitan aina hevosen omistajan toivetta, mikäli kyseinen hevonen ei ole omani. Jos joskus palkkaan Rikkeä herkuilla, se saa palkkansa maasta tai ämpäristä. Sapriinaa ja Dinoa palkkaan joko kädestä tai maasta tilanteen mukaan. Kaikilla hevosilla käytän toisinaan palkkana myös Horslyxin nuolukiveä. Se toimii hyvin etenkin jos hevonen on jännittynyt, sillä nuoleminen rauhoittaa hevosta luontaisesti.

Minusta itsestäni tuntuu usein siltä, että minut leimataan mustavalkoiseksi tyypiksi, koska olen valinnut hevosteni hoidon, koulutuksen ja varusteiden suhteen sellaisia ratkaisuja, jotka ovat vielä valtaharrastajien keskuudessa vähemmän tunnettuja. Myönnän, että minun on nykyään tosi vaikea ajatella, että pitäisin omaa hevostani karsinatallissa, pienessä virikkeettömässä tarhassa ja yksin. Mielestäni hevoset ansaitsevat paljon liikkumatilaa, pureskeltavaa ja lajitovereiden seuraa, sillä niitä ne lajilleen tyypillisesti kaipaavat.

En ole kuitenkaan unohtanut, millaista oli aikoinaan pitää hevosta täysihoitotallilla. Ymmärrän täysin, ettei kaikilla ole mahdollisuutta vaikuttaa hevosensa elinolosuhteisiin, laumaan tai kavionhuoltoon samalla tavoin kuin minulla tällä hetkellä on. Itse olen tehnyt omat valintani niiden resurssien pohjalta, jotka minulla on käytettävissä. En missään tapauksessa pidä itseäni huonompina sellaisia hevosenomistajia, joilla on käytössään erilaiset resurssit. Riittää, että jokainen hevosenomistaja tekee parhaansa sen hetkisten omien resurssiensa, tietotaitonsa ja hevosensa yksilöllisten ominaisuuksien mukaan.

Meillä ei esimerkiksi ole todellakaan ympäri vuoden täydellinen tarhan pohja – puhumattakaan meillä tällä hetkellä ratsastuskäytössä olevan kääntöpaikan pohjasta, joka on hieman kalteva ja jossa on vähän isompiakin kiviä joukossa. Kesäisin melkein sama kuin ratsastaisi soratiellä ja syksyisin se on taas ajoittain niin liukas, ettei siinä edes voi ratsastaa. Tietenkin huomioin pohjan kunnon aina ratsastaessani ja onhan meille kenttäkin jossain vaiheessa tulossa, mutta tämä on aika hyvä esimerkki siitä, että kaikilta löytyy yleensä jotain parannettavaa olosuhteiden osalta.

Jollain toisella hevosenomistajalla voi taas olla saatavilla täydelliset ratsastuspohjat, huippuluokan kengittäjä/vuolija, rajattomasti rahaa hevosen terveydenhuoltoon sekä erinomainen ratsastustaito. Hevonen joutuu kuitenkin vaikkapa tarhaamaan yksin pienessä tarhassa, kun sopivaa kaveria ei ole. Siinä tilanteessa hevosella on luultavasti asiat yleisesti ottaen todella hyvin, vaikka kaveri puuttuukin. Itse pistäisin hevosen hyvinvointiasteikolla lajitoverin seuran ja kosketusmahdollisuuden tosi korkealle, mutta ymmärrän hyvin ja tiedän kokemuksesta, ettei kaikilla talleilla jokaiselle hevoselle löydy sopivaa tarhakaveria.

Aina kaikkea ei vain saa optimaalisesti kohdalleen, vaikka haluaisikin. Emme me hevosenomistajat mitään yli-ihmisiä ole, eikä meidän tarvitsekaan olla. Itse haluan ensisijaisesti mahdollistaa sen, että hevoseni saavat toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään ja tehdä myös omia valintoja arjessaan, mutta minusta on ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että jollain toisella voi olla ihan erilaiset prioriteetit harrastuksessaan.

Toivoisin hevospiireihin sallivampaa asennetta, avoimuutta ja aitoa yhteisöllisyyttä. Nyt tuntuu, että jokainen paasaa omaa totuuttaan, eikä hyväksy muita toimintatapoja. Olen viime aikoina törmännyt esimerkiksi sellaiseen ilmiöön, etteivät ihmiset uskalla julkaista kengättömien hevostensa kavioiden kuvia, koska aina joku kengityksen puolestapuhuja on hyökkäämässä silmille – siitäkin huolimatta, että kovasti yrittäisi julkaisujen yhteydessä painottaa, ettei kengättömyys ole yksi ainoa totuus, vaan kengityksellekin on paikkansa. Minusta on surullista, miten herkästi ihmiset ovat valmiita tuomitsemaan muiden toimintatavat selvittämättä asioita tarkemmin.

Kengättömien hevosten rakenteenmukaisesta vuolusta on myös melko vähän suomenkielistä tietoa saatavilla. Oikeastaan kaikki konkreettinen tieto kengättömien kavioiden hoidosta taitaa löytyä maksullisilta verkkokursseilta, joiden sisältöä ei tietenkään voi lähteä kenellekään jakamaan, jos joku tenttaa mistä olen oppini saanut ja mitä kavionhuoltokurssilla oikein opetetaan. Kengättömien kavioiden vuoluun ei myöskään ole mitään ammattitutkintoa olemassa. Moni kengättömiä hevosia ammatikseen vuoleva ihminen onkin käynyt hakemassa oppia ulkomailta asti. Toki kengittäjillekin opetetaan kavioiden anatomiaa ja vuolua, mutta kengättömien kavioiden vuolu on sen verran erilaista kuin kengitys, että se ansaitsisi kyllä ihan oman tutkintonsa.

Itsekin haluaisin kirjoittaa blogiin kengättömyydestä ja vuolemisesta lähiaikoina enemmän, mutta saa nähdä mitä ja milloin uskallan kirjoittaa. Juuri siksi, että minulla ei ole mitään tutkintoa ja olen kuitenkin vuollut kavioita vasta puolisen vuotta. Pelkään, että pitkän linjan kengittäjät tulevat päin näköä, jos uskaltaudun kertomaan asiasta – siitäkin huolimatta, että meillä hevosten kavioiden kunto on mennyt selvästi parempaan suuntaan kengättömyyden myötä ja ne myös liikkuvat huomattavasti paremmin kengättä.

Ihmetyttää kerta toisensa jälkeen, miksi hevosharrastajana on nykyään niin vaikeaa kertoa sosiaalisessa mediassa omista kokemuksistaan ilman, että tulee leimatuksi joko suoraan tai selän takana haukkuen kukkahattutädiksi, mustavalkoisesti ajattelevaksi, liian herkäksi, osaamattomaksi, eläinrääkkääjäksi ja ennenkaikkea huonoksi hevosenomistajaksi. Itse kallistun kuitenkin edelleen siihen, että haluan kertoa asioista avoimesti, sillä jonkun on se kuitenkin tehtävä, jos asioihin halutaan joskus muutosta. Itse pidän huolestuttavana sitä ilmiötä, etteivät hevosihmiset uskalla enää kritiikin pelossa kertoa asioista avoimesti. Monenlaisista toimintatavoista täytyisi saada puhua ilman, että joutuu heti silmätikuksi.

Joku voi ehkä ajatella, että minä yritän vain aivopestä hevosihmisiä toimimaan samoin kuin toimin itse. Toki olisin iloinen, jos operantista koulutuksesta, kuolaimettomuudesta ja kengättömyydestä tulisi hevospiireissä yleisesti hyväksyttäviä asioita. En silti tarkoita, että kaikkien pitäisi alkaa hyödyntää hevosten kanssa samoja menetelmiä ja varusteita kuin itse hyödynnän.

Hyvä lähtökohta olisi oppia ajattelemaan siten, että joku toinen voi olla aivan yhtä hyvä omistaja hevoselleen, vaikka hän toimisi eri tavalla kuin itse toimit tai käyttäisi erilaisia varusteita kuin itse käytät. Itse pyrin siihen, etten tuomitsisi muita, sillä olen itsekin toiminut joskus eri tavalla. On myös mahdollista, että muutaman vuoden kuluttua tulen toimimaan sellaisella tavalla, joka eroaa paljonkin siitä miten toimin tällä hetkellä.

Ei ole todellakaan helppoa vaihtaa omaa toimintatapaa sen jälkeen, kun on ensin harrastanut lähemmäs 20 vuotta siinä maailmassa, jossa kaikilla hevosilla on kuolaimet ja kengät, eikä hevosihmisiltä sallita minkäänlaista herkkyyttä tai pehmeyttä. Itse olen kyllä aina ollut herkkä ja tunteellinen, mutta myös erittäin päättäväinen, oikeudenmukaisuutta vaaliva ja rohkea kertomaan mielipiteeni suoraan hankalissakin tilanteissa.

Koska minut tunnetaan rohkeana ihmisenä, monille on varmasti ollut hämmentävää huomata, että olen muuttanut toimintatapojani pehmeämpään suuntaan. Minunhan piti olla se hullunrohkea rämäpää, joka pistää pukittelevat hevoset kuriin. Joku voi kokea tämän tekstin kärjistettynä ja varmasti se sitä onkin. Kaikilla ei varmasti ole samanlaisia kokemuksia ja minun kokemukseni voi poiketa paljonkin monien muiden hevosihmisten kokemuksista, sillä olen ollut jo 10 vuotta aika vahvasti esillä sosiaalisen median hevospiireissä ja saanut varmasti paljon enemmän arvostelua osakseni kuin keskivertoharrastaja.

Mielestäni tärkeintä olisi hyväksyä se, että ihmisillä on aina oikeus muuttua, oppia ja kehittyä. Se, että joku muuttaa mielipidettään jostain asiasta, tarkoittaa sitä että hän kykenee omaksumaan uutta tietoa ja miettimään omaa toimintaansa kriittisesti. Mielestäni se on hyvä juttu. Minäkin olen ollut joskus se tyyppi, joka naureskeli kuolaimettomuudelle, kengättömyydelle ja muulle hörhöilylle. Nykyään minä olen hyvillä mielin se ”hörhö”, enkä aio olla yhtään pahoillani asiasta tai peitellä sitä.

Haluan edelleen julkisesti kertoa minulle tärkeistä asioista niin avoimesti kuin suinkin uskallan. Tiedän, että minulla on vielä paljon asioita opeteltavana. En suinkaan yritä tekeytyä ammattilaiseksi tai opettaa muita ihmisiä kertomalla hevosharrastuksestani julkisesti. Toivon, että pystyn antamaan jatkossa vertaistukea niille, jotka ehkä haluaisivat kertoa tai oppia, mutta eivät uskalla avata suutaan tai aloittaa uusien asioiden opettelua kritiikin pelossa. Toivon myös, että samalla voin auttaa hevosia.

Jos ihmiset uskaltaisivat ja osaisivat nähdä hevoset yksilöllisinä olentoina, jotka ovat arvokkaita muutenkin kuin harrastus- ja kilpailuvälineinä, uskon että hevosten asema paranisi huomattavan paljon nykyisestä. Lisäksi ihmisten pitäisi osata nähdä myös toiset ihmiset arvokkaina omina itseinään, jotta meillä hevosharrastajillakin olisi hyvä olla. Jos hevosharrastajilla on hyvä olla, niin on todennäköisesti hevosillakin.